Neiti Smarin kutsui Rautiaisen.
»Tunnetko?» kysyi Rautiainen.
»Tunnen, tunnen, tunnen.»
Rautiainen viittasi neiti Smarinin poistumaan.
»Minä olen nähnyt sinut vuoteeni ääressä, vaan minua on alinomaa viety ja kuljetettu, että minulla ei ole ollut rauhaa puhella sinun kanssasi. Ja aina kun sinä olit poissa, tuli herra Store. Ethän mene nyt enää pois?»
»En mene, en», sanoi Rautiainen ja otti Esterin molemmista käsistä.
»Olemme nyt kahden.»
Esteri painoi silmänsä kiinni, aivan kuin olisi nukkunut. Mutta yhtäkkiä hän ne avasi ja sanoi:
»Kuule, elä sano forstmestarille, että pienellä raukalla on punainen ohimo.—Missä sinä olet? Missä on minun mieheni?»
»Tässä minä olen, hyvä ystäväni, tässä minä olen», sanoi Rautiainen puristaen sairaan käsiä.
»Niin, siinähän sinä olet», sanoi Esteri hymyillen. »Onko se meidän pikku raukka minun äitini tykönä?»