Annettuaan paperia ja kynän sekä alustavat neuvot Kallellekin, joka oli käynyt istumaan penkille pöydän ääreen jonkun matkan päähän Juhosta, Esterin katse jäi isoksi aikaa häneen. Aivan kuin nyt vasta hän huomasi, miten sievä poika Kalle oli. Pyöreät iloiset kasvot, hipiä valkoinen, posket punaiset, suu hymyilevä, huulet sievän mehevät, ja hänen sinisissä silmissään oli jotakin vetovoimaista, joka samalla teki rauhattomaksi. Esteri tuli ajatelleeksi pientä sievää kissanpoikaa, joka kehräten istuu olkapäällä ja samettikäpälällään koskettelee hiussuortuvia, vaan joka voi yhtäkkiä puraista korvanlehteä. Ja hänen mieleensä johtui yhtäkkiä Alfred Levon.
»Minkä vuoksi ryökkynä minua teitittelee?» sanoi Kalle kerran Esterin neuvoessa häntä.
Sen oli Esteri itsekin huomannut, vaan se tuntui hänestä yhtä luonnolliselta kuin että hän sinutteli Juhoa, jonka »ryökkynä» taas hänestä tuntui oudolle ja pahalle.
Ja Kallea neuvoessa hän asettui kuin olisi ollut joku määrätty lyhyin välimatka vaarinotettava, jota vastoin hän ei miksikään huomannut, jos laski kätensä Juhon olkapäälle tai katsoi häntä hyvin läheltä silmiin.
Kun hän kerran neuvoessaan Juhoa kuljetti hänen kankeaa kättään, johtui hänelle yhtäkkiä mieleen Juho hangella kuolleena! Hän tempasi kätensä ja vetäytyi pois. Kylmä karsi ruumista ajatellessaan, että se olisi voinut tapahtua.
Mutta mitä Juho oli humalassa ollut!
Hänet valtasi äkillinen suuttumus, mielessä sievä, ujo Katri, joka oli kuin pieni yksinäinen karitsa, joka arkailee kaikkia, tulee luottavasti luokse, kun sitä kutsuu, vaan säpsähtelee ystävällistäkin kädenliikettä. Mutta Esteri joutui jo samassa säälin valtaan katsoessaan Juhoa, jota ei kukaan enää osannut ymmärtää, ei Katrikaan, ja joka siinä istui vetäen viivoja, pää kumarassa, otsa kuin kahdesta kappaleesta, ylempi valkoinen, alempi keltaisen ruskea, silmät levällään tuijottaen, ja avonainen suu naurunhymyssä, että outo olisi varmaan luullut häntä vähämieliseksi. Juhon suuria suonikkaita käsiä katsoessaan Esteri muisti, miten lapsena hänen kätensä olivat niihin hukkuneet, ja miten oli tuntunut turvalliselta.
Ja forstmestari oli Juhoa lyönyt korville!
»Onko minun käteni likainen, vai mitä sinä tuijotat?» kysyi forstmestari päivällispöydässä Esteriltä ja tarkasti kättään, jossa hän ei mitään huomannut. »Keski- ja etusormen välissä on verta», sanoi forstmestarinna. »Olet varmaan tappanut siihen sääsken.»
»No Esteri», sanoi forstmestari, kun he nousivat pöydästä.