»Sanon minä», vakuutti hän puhellen itsekseen maatessaan Päivölän edustalla kaikessa rauhassa, rouvan ollessa kävelyllä Lauran kanssa. »Sanon minä, että se on sitten mallevaa, puntista prikkuun. Ei tässä maailmassa somempaa. Herrattu noita nuoria! Jo ovat onnellisia, ovat. On tullut se, jota neitonen on odottanut, on tullut ainainen kaivattu, pitkäin päiväin ajatus, toteutunut on öitten uni. Ja toinen tuolla ovensuussa autuaana ajattelee: Tuossa on kaunis katsottuni, herttaiseni, nurmenkukkani. — Onnellisia olette, jo vain olette. Kunpa kaikki ihmiset olisivat niin onnellisia…»
Leena vaikeni, hän nieleskeli itkuaan.
Laura, joka oli palannut kävelyltä, tuli kamariin.
Leena nousi ja sanoi heltyneellä äänellä:
»Herra lahjoittakoon sinulle, rakas Laura, kirkkaita päiviä.»
»Mitä Leena tarkottaa?»
Leena jäi vähän aikaa miettimään tehden itselleen selkoa, mitä hän oikeastaan tarkotti. Sitten, tahtoen peittää tarkotuksensa, sanoi:
»Onnea, onnea ja menestystä, kullannuppu.»
»Leena on erehtynyt», huomautti Laura. »Ei nyt ole minun syntymäpäiväni eikä nimipäiväni.»
»Ei olekaan mikään päiväsi, kyllä Leena tietää, mutta muuten vain Leena toivottaa onnea.»