Vähitellen Leenalle selvisikin, että hän todella oli nauranut oikein ilmissä kerran, kun Laura oli hänen käskenyt toimittaa hänelle veljen, elävän veljen. Ja nyt Leena ymmärsi, että syntiä oli ollut nauraa, kun sen sijaan olisi pitänyt notkistaa polvia. Sitä hän ei ollut tehnyt kertaakaan.
Leena teki sen nyt.
Hän rukoili, ettei hyvä Jumala antaisi unen toteutua hänen vaivaisen syntisen takia, joka on yksinkertainen ja typerä. Kääntyköön uni hyväksi, kuolema elämäksi, olemattomuus olevaksi, ettei kohtaisi raskas murhe lehtoria, joka on itse hyvyys, eikä murtuisi lehtorin rouva, joka on kuin hento kedon kukkanen, ja että he saisivat nauttia viattoman pienokaisensa Lauran elämästä ja heidän sydämensä tuta riemua poikalapsen syntymisestä.
Leena rukoili pitkään, niin ettei tahtonut jaloilleen päästä, kun polvet olivat kipeät olleet jo aamulla noustessa, niin hellät, ettei sormenpäällä ollut kärsinyt koskea. Mutta hän ei nyt säälinyt polviaan, vaan päinvastoin hänestä oli oikeus ja kohtuus, että ne olivat arat ja hellät, jotta syntinen ruumis oikein saisi kärsiä. Hän olisi kärsinyt mitä ruumiillista tuskaa hyvänsä, jos olisi päässyt tästä sydämen tuskasta.
Pelotti, että on jo jotakin tapahtunut, kun ei kuulunut Lauraa kyökkiin, jossa hän tavallisesti joka aamu oleskeli isot ajat isän ja äidin vielä nukkuessa. Sillä Laura oli aamunvirkku, oli siihen hereillä kuin Leenakin.
Lauraa ei kuulunut koko aamuna. Eikä Leena hirvinnyt mennä katsomaan eikä kuulustelemaan. Aamiaispöytää kattaissaan hän vihdoin sai kuulla rouvalta, että Laura vielä nukkuu.
»Nukkuu!»
Ihmeellistä se oli rouvastakin.
»Nukkuu?»
»Voiko Leena pahoin?» kysyi rouva. »Leena on aivan kalpea ja kuin pyörtyvä», hätäili rouva.