Ei Leena pyörtynyt eikä häntä pyörryttänytkään. Hänen korvissaan soi kuuluvasti: »…ja hänen unensa on oleva ikuinen kuin Kirstin uni…»
Leena mentyään kyökkiin kiireellä notkisti polvensa toisen kerran.
Jaloilleen hän pääsi ainoastaan siten, että paneutui vatsalleen ja veti avukseen muutaman tuolin, johon nojaten kohosi seisaalleen.
»Minä vaikka käsivarteni katkasisin, jos saisin unen estetyksi.»
Leenalla oli sellainen tieto ja usko, että kun pahan unen saa estetyksi, niin se tulee käännetyksi, siten, että kaikki siinä merkitsee silloin hyvää, niin se, mikä muutenkin merkitsee hyvää, kuin sekin, mikä merkitsee pahaa.
Lehtori ja rouva alkoivat huolestua, kun Laura nukkui vielä puolen päivän aikaan. Ja kun hän ei herännyt vielä päivällisajan lähestyessäkään, niin he käskivät lääkärin. He istuivat vakavina ja äänettöminä Lauran vuoteen ääressä. Ja kyökissään Leena kahden vastakkain asetetun tuolin avulla laskeutui polvilleen kolmannen kerran.
Juuri ennen lääkärin tuloa heräsi Laura virkeän ja iloisen näköisenä.
»Hyvää huomenta, neiti Unikeko», sanoi lääkäri tervehtiessään Lauraa, joka vielä oli sängyssään. »Meillä muilla on pian ilta.»
Ja alkoi tutkimus kaikinpuolinen ja tarkka.
Ei mitään. Ei vähintäkään oiretta mihinkään, kuului lääkärin enemmän kuin lohduttava vakuutus.