»Ikkunain takana on jo mustaa, eikä veli vielä ole tullut. — Jos on eksynyt väärään taloon?»
Laura meni etehiseen, puki päällysvaatteet ja lähti kiireesti laskeutumaan portaita kadulle.
Leena heräsi, kun puudutti selkää. Lepo tuntui suloiselta. Ja hän istui odottaen, milloin Laura taas käskee jostakin toisesta huoneesta, kun näkyi jo järjestäneen vaatteet ja menneen. Mutta kauanpa hän sai nyt rauhassa istua. Niin kauan, että hän siihen viimein kyltyi ja lähti katsomaan, missä Laura on.
Ei kuulunut ei näkynyt.
»No onkohan se tyttö taas mennyt sinne makkarapuodin ikkunaan katsomaan sitä pientä sianporsaan kuvaa, joka hänestä on niin sievä.»
Leena meni etehiseen ja näkikin, että Lauran päällysvaatteita ei ollut siellä. Hän oli kahden vaiheella, mennäkö hakemaan vai vielä odottaa. Avasi kuitenkin ovea kuunnellakseen, olisiko Laura tulossa käytävässä.
Lauran ääni kuuluikin kirkkaana. Hän puheli jonkun kanssa, mutta käytävä kaikui niin, ettei saanut selvää. Puheen joukkoon kuului raskaat, kolisevat askeleet. Vähitellen puheen ja askeleitten ääni koveni ja sekaan raikui silloin tällöin Lauran naurua.
»Mikä kumma siellä on tulossa?»
Leenan uteliaisuus kasvoi yhtämittaa.
Viimein saapui näkyviin tuo kumma. Laura talutti olentoa, jolla oli suuri risainen vaate käärittynä huivin tavoin päähän. Jonkunmoinen takki, jonka pitkistä hihoista ei yltänyt olennon kädet näkymään, oli nuoralla sidottu ruumiin ympäri ja takin helmuksien alta näkyi vähän sarkahousujen lahkeita ja suuret kengät, jotka portaissa pitivät tavatonta kolinaa.