»En minä isätön ole, vaikka paidaton», nauroi poika.
»Missä isäsi on?»
»Missä muutkin kuolleet.»
Laura toi omia paitojaan ja laatikon, jossa oli Veli Erkki-puku. Se oli hieman tiukka, vaan ei haitalle asti. Matalat kiiltonahkakengät eivät mahtuneet jalkaan, mutta niiden sijaan keksi Laura uudet kalossinsa, jotka mainiosti kävivät kiiltokengistä.
Katsellessaan tätä Lauran kiltiltä tädiltä saamaa poikaa Leena hyväntuulisesti naurahti, ajatellen:
»Lehtorin herrasväkenä minä ottaisin tuosta pojan ja ilmoittaisin lehdissä: Syntynyt pulska ja reipas poika. Lauramme ikäinen, ehkä hieman vanhempi.»
Mutta ajatellessaan tätä odottamatonta tapausta, joka oli niin yhtäkkiä tullut ja oli kuin totta satua, Leena alkoi sitä sovitella merkilliseen uneensa, johon se sopikin erinomaisesti joka kohdassaan, mitä hän vain ajatteli.
»Ihan kuin puntista prikkuun», lausui hän ihastuksella itsekseen, kun hän kerran tapasi lapset salissa seisomassa suuren kuvastimen edessä hymyillen sinne toisilleen.
Entäs Kirstin ikuinen unikin? Sen kävi näin:
Kun poika Lauran kuljettamana tuli lehtorin rouvan kamariin, kiinnitti hän heti huomionsa tuohon pieneen rakennukseen, Päivölään, jota ihmetellen ja naurusuin katseli. Paremmin sinne sisään nähdäkseen hän yhtäkkiä nosti toisen kattopuolikkaan pois ja ilahtuen sanoi: