»Tuollahan makaa ihan kuin pieni, elävä ihminen.»
»Ei se ole elävä, se on kuollut», sanoi Laura.
Poika sieppasi Kirstin käteensä ja päästi helakan, herttaisen naurun ja käski Leenaa, käyttäen Lauralta kuulemaansa puhuttelutapaa:
»Leena on hyvä ja katsoo, kuollutko noin kurkistelee!»
Leenan sydämessä kierteli autuaallinen tunne nähdessään Kirstin taas kirkkain, taivaansinisin silmin hymyilevän kuin muinoin onnensa päivinä, josta tuntui Leenan mielestä olevan pitkä aika, pitkä ja raskas. Nyt oli hautakumpu avattu, ikuisen unen kahleet katkaistu, kuolema muuttunut elämäksi. Pelastaja oli tullut, tuossa seisoi hajasäärin ja selkäkenossa pitäen ojennetussa kädessään Kirstiä, jota hymyillen katseli, ja joka hymyili vapauttajasankarilleen. Leenalta pyrki yhtä aikaa nauru ja itku.
»Siinä on sinun lapsesi», sanoi poika leikillisesti ja asetti Kirstin
Lauran syliin istumaan.
Leena oli niin ihastunut oloonsa lasten kanssa, että hän ei olisi tahtonut malttaa toimiinsakaan lähteä. Mutta täytyi mennä valmistelemaan illallista herrasväen kotiin tulemaksi.
Lapset palasivat saliin ja siellä poika istui sohvaan tähystelemään joulukuusta, joka ennenkin oli hänen huomiotaan kiinnittänyt erikoisesti. Laura istui hänen viereensä ja alkoi puhella vilkkaasti.
»Rooma on suuri ja kaunis kaupunki. Onko?»
»On», myönsi poika niinkuin myönnetään silloin, kun ajatukset ovat muualle kiintyneet.