Lehtori ja rouva katsoivat toisiaan aivan kuin toisiltaan kysyen: Mitä tämä on?
»Kenen lapsi se on?» kysyivät he Leenalta palatessaan riisumaan päällysvaatteitaan.
Leena kertoi tapauksen ja teki selkoa, minkä tiesi ja osasi. Sanoi telefonilla ilmoittaneensa poliisiasemalle, että jos sieltä kysellään hukkaan joutunutta lasta, niin täällä on muuan.
Kun lehtori ja rouva astuivat saliin, niin Laura hymyili heille kirkkaimman hymynsä. Poika katsoi heihin suurin silmin, mutta niissä oli avonainen, leikillinen katse ja suu väreili naurun hymyssä. Ja kolmannenkin iloisen olennon näkivät he sohvalla lasten välissä istumassa: kuolleista heränneen Kirstin. Niin että oli paljasta säteilevää, kirkasta onnea.
Hämillään ja sanattomia olivat vanhemmat ison aikaa. Kumpikin neuvoton, miten asia oli otettava. Yllätys oli niin äkillinen ja omituinen. Hyvin verkalleen kävi heidän keskustelunsa, kun he viimein saivat sen alkuun neuvotellakseen, mitä oli tehtävä. Asiassa oli monta muttaa.
Lapset olivat nyt vilkkaassa puhelussa ja toimessa. Väliin toinen ja sitten toinen nauroi sydämellisesti. Ja aina kun poika laski helakan naurunsa, lehtori ja rouva jäivät kuuntelemaan sitä, niinkuin kuunnellaan keväällä ensimäisen käen kukahduksia.
Poika oli antautunut leikkiin niin täydellisesti, että näytti kerrassaan unohuttaneen oudon ympäristönsä ja pukunsa, käyttäytyen vapaasti ja luontevasti. Niinpä Leena, tullessaan ilmoittamaan, että illallispöytä oli katettu, sanoikin jääden katsomaan lasten leikkiä:
»Hyvä Jumala, tuota poika raukkaa. Niin hän on kuin pieni eksynyt koiranpentu, joka on tavannut sopivan leikkitoverin: ei ajattele, että hän on vieraalla pihalla, eikä muista, ettei tiedä kotiaan.»
Poika oli keksinyt Lauran suuren leikkihevosen kärryineen ja kuin mitä tottunein hevosmies hän sen valjasti salin keskilattialle. Laura ihastuneena odotti.
»Nouse kärryihin», sanoi poika saatuaan kaikki kuntoon. »Ei sinne.
Tuohon eteen, minä taakse.»