Koistinen ei voinut muuta kuin harmitella poikain vallatonta tepposta ja odotella Iikan herkeämistä juoksemasta, jotta pääsisi kelkasta. Mutta Iikka juoksi, juoksi yhtämenoa niin, että lumitierat vain miehen silmille sinkoilivat.
Käännyttiin metsätielle.
Äiti oli jo odotellut ja kaipaillut Iikkaa, vaikka eihän tuo vielä ollut tavallista aikaa enemmän viipynyt. Mutta kaipasi hän niinkuin kaipasi aina. Oli jo monta kertaa höristänyt korvaansa. Muutamilla ilmoilla ja tuulilla hirnuntaa ei oikein kirkkaasti kuulunut tänne asti.
Nyt kuului, ja niin iloinen hirnunta! Nyt Iikalla on mielestään paljon leipää ja rahaa.
»Poika raukkani», lausui äiti, kuin säälien ja hellien.
»Mitä? Toinen hirnunta! Mikä nyt on niin iso asia?»
Äiti meni jo mökin ovelle.
Iikka tuli näkyviin ja vielä hirnasi iloisesti. Äiti koetti katsoa, onko mitään erinomaisempaa kelkassa, mutta kun tie kulki suoraan kohti, ei sopinut näkemään Iikan taakse.
Iikka paransi juoksuaan ja kohenti komeaa hevosryhtiään ja pyörähytti kelkkansa mökin oven eteen kuormineen.
Äiti huomasi ensimäisenä päitset Iikan päässä.