»Herra siunaa! Voi onneton poikani!»
Mies kohahti kelkasta kuin salama.
»Koistinen! Mieheni!»
Ja vaimo purskahti itkemään.
»Tuoko on poikani?» sai Koistinen käheällä äänellä kurkustaan viitaten Iikkaa, joka seisoi kelkan edessä, korskui ja kuopi ja oli purevinaan kuolaimia.
»Tuoko on poikani?»
»Se, hevosesi!»
Koistisen kädet puristausivat nyrkkiin.
»Tuoko minun poikani, tuo pöljä!» huuti hän niin, että Iikkakin pyörähti katsomaan vierasta, jonka oli niin komealla kyydillä ja suurella riemulla tuonut kotimökille. Ja siinä se mies nyt seisoi julman näköisenä, nyrkit puristuksissa aivan kuin uhaten jotakin.
»Mitä merkitsevät nyt minun rikkauteni, jotka niin suurella vaivalla ja taistelulla olen koonnut? Sitäkö varten Jumala on minulle lopultakin antanut menestystä, että voi kolhia sitten kahta kovemmin. Kiusa ja kuolema!»