Hän kohotti kapsäkin kaksin käsin korkealle ilmaan ja iski kaikin voiminsa sen kelkkaan, niin että kaustat paukahtaen katkesivat aivan kuin säestykseksi synkälle kiroukselle, joka jyrähti hänen suustansa.
Vaimon silmissä alkoi kaikki pyöriä ja musteta. Hän nojautui mökin seinää vasten koettaen jännittää pyörrytystä vastaan. Kun hän vihdoin tointui, istui mies mökin portailla ja itki, mutta Iikkaa ei näkynyt missään. Hän oli kadonnut jälettömiin.
Useita päiviä haettiin häntä koko kylän väellä, mutta turhaan.
* * * * *
Iikka oli pillastunut, niinkuin pillastuvat hevosetkin, kun säikähtävät jotakin. Oli porhaltanut suoraan metsään ja umpihankeen laskettanut menemään pitkältä jos pitkältä halki metsän, poikki muutaman järven jäisen selän, painuen yhä kauemmas asumattomia seutuja, kunnes seuraavan päivän illalla saapui muutaman mökin luo, josta jo kauas oli pilkottanut valo talviseen yöhön.
Uupuneena hän hirnahti mökin ikkunan takana. Mökistä tultiin katsomaan, ja kun nähtiin aikaiseksi saapa poika päitset päässä ja kelkka perässä, luultiin hulluksi, raivopäiseksi, eikä laskettu sisään.
Toisen kerran hirnasi, niin hevonen tallista vastasi, ja Iikka meni sinne yöksi. Sieltä hänet aamulla löydettiin. Kun poika ei näyttänytkään olevan mikään raivohullu, vietiin hänet huoneeseen ja ruokittiin.
Ei ollut pojassa kotinsa selittäjää, nimekseen ei tiennyt muuta kuin Hepo-Iikka eli Iikka raukka. Ja Hepo-Iikan nimellä hän oli jäänyt mökkiin olemaan ja elämään, sillä hän oli vankka puskurityöhön ja varsinkin hevostyöhön hevosena parempi kuin mökin laihat konit, joita Iikan oloaikana vaihtui monet, niinkuin vaihtui isäntäkin, mökin pojan varttuessa aikaiseksi.
Tyytyväinen oli nykyinen isäntä Iikkaan, niinkuin oli ollut entinenkin, jo kuollut vanhus. Ja hyvä ystävä oli nykyinen ruuna niinkuin olivat olleet kaikki entisetkin hevoset. Ne hirnuivat Iikan nähdessään, ja kesäisin kun haettiin hevonen laitumelta, meni Iikka ja hirnui, ja hevonen tuli, vaikka oli kellonäänen kantamattomissa.
Mutta Iikka kantoi salaista kadetta nykyiselle ruunalle, samaa kademieltä kuin oli kantanut entisillekin tovereille. Senvuoksi, että niitä käytettiin kirkko- ja kaupunkimatkoilla eikä hänellä käyty koskaan, vaikka hän oli parempi juoksemaan, sehän oli koetettu niin monta kertaa.