Mutta sitten koitti onni kerran Iikallekin.
Torpan emäntä sairastui. Ja kun ruunalla oli menty halonhakuun, niin pääsi Iikka viemään emäntää kirkolle rovastiin, joka oli vähän lääkärikin. Rovasti määräsi sairaan heti suoraa päätä vietäväksi kaupunkiin saamaan lääkärinhoitoa, muuten sairas voi kuolla käsiin.
Ruuna, jos olisi kotonakin ollut, olisi ollut kaukana, mutta kun ei ollut kotonakaan, niin Hepo-Iikka vetämään. Ja sehän sopi hyvin, kun Iikka oli joutuisampikin kuin ruuna.
»No nyt, Iikka, tulee pitempi taival, — kaupunkiin», tuumi isäntä
Iikalle. »Kyllä se menee hiljalleen, eikö niin?»
Turha kysyäkään. Iikka malttamattomana hopitti isäntää, joka hommaili kaupunkieväitä, leipää ja voita itselleen ja Iikalle ja nisuleipää ja limunaatia sairaalle. Ja kun taipaleelle vihdoin päästiin, niin eipä oltu pitkiin aikoihin nähty Iikassa sitä hevosryhtiä kuin nyt.
Talvisen taivaan yöksi tähittyessä lähtivät he tielle, ja kun seuraava päivä hämärtyi, olivat he kaupungissa. Kuin vasta tallista jaloittelemaan laskettu varsa hirnahteli Iikka iloisesti, kun saapuivat ensimäisen kadun suuhun. Isäntä pysähdytti ja puheli Iikalle:
»Elä viitsi Iikka kaupungissa hirnua. Eikä täällä saakaan hirnua.
Lupaatko ettet hirnu?»
»Eikö ollenkaan? Sehän on komeaa.»
»Saat nisua paljon, jos et hirnu.»
Iikka lupasi olla hirnumatta.