Ja isäntä heti ensimäisen leipurin luo päästyään osti vesikorppuja suuren pussillisen.
Iikka ei hirnunutkaan, mutta isäntä oli levoton kuitenkin, sillä hän ei ollut nähnyt sellaista intoa ennen Iikassa kuin nyt. Majatalo oli toki lähellä.
Mutta sillä aikaa kuin isäntä talutti sairaan sisälle, karkasi hevonen resloineen ja siinä olevine tavaroineen, mitä vain eväistä oli jälellä. Ei ollut isännällä aavistustakaan, minne Iikka oli kadonnut.
Iikka juoksi jo kaukana toisessa päässä kaupunkia silloin, kun isäntä hänen kadonneen huomasi. Juoksi toiselle maantielle ja hirnahteli tuon tuostakin.
Maantien suuhun tultuaan tutulle paikalle, jossa ennen oli poikajoukkoa kyydinnyt omaksi ja niiden iloksi, hän pysähtyi katsoakseen oliko poikia.
Ei ollut.
Hirnui niitä.
Ei tullut.
Iikka ei ymmärtänyt, että entiset pojat olivat jo aikamiehiä, parrakkaita niinkuin hänkin. Niillä olisi kyllä ollut leikkiin pystyviä poikia, vaan ne eivät hänestä tienneet muuta, kuin mitä isiltään olivat kuulleet heidän kertoessaan lapsuutensa ajoista.
Iikka päätti vain, että pojat eivät tule sen vuoksi, kun on jo ilta. Hän oli pahoillaan, kun ei saanut lantteja ja leipää. Mutta katsellessaan reslaansa hän muistikin, että siellä on tavaraa, ja tarkasteltuaan varaston hän tuli hyvin iloiseksi. Oli paljon tavaraa! Ei koskaan ollut näin runsaasti ollut hänen kelkassaan.