»Nyt äiti on hyvillään. Sanoo: Iikka raukka.»
Hän porhalsi juoksuun. Yhtä painoa lasketti tiehaaraan saakka, josta hän ennen oli poikennut metsään ja kotimökille. Siinä oli nyt leveä tie, vaan sitä ei joutanut ajattelemaan. Hirnasi kerran iloisesti ja kirkkaasti. Juoksi, juoksi. Hirnasi toisen kerran. Ja juoksi.
Höröstyneenä hän pysähtyi viimein, kun talo tuli vastaan. Katseli ympärilleen etsien äidin mökkiä. Ja kun ei saanut mitään selvää, rupesi hän hirnumaan niinkuin varsa emäänsä kaivatessa.
Talon tallista vastasi puolikymmentä hevosta ja talosta syöksyi koira pihalle haukkumaan. Koiran harvinaisen äsäkästä haukuntaa oudoksuen tulivat rengit ja piiat pian pihalle, josta alkoi kuulua siunauksia ja hämmästyksen huutoja, ja niiden seasta hirnuntaa, joka kiihdytti melua ja herätti naurua.
Isäntääkin ehdittiin hakemaan.
»Mikä täällä sitten on?» sanoi tanakka, harmajatukkainen isäntä astuessaan portaille.
»Ei ole hullua ihmistä kummempi», vastasi renki.
»No tuokaa sisään pakkasesta, katsotaan mitä on tehtävä.»
»Jos se on raivohullu?» sanoivat miehet ja poistuivat syrjään.
Iikka hirnui niin kutsuvasti, että kaikki hevoset vastasivat yhteen ääneen.