»Herra siunatkoon!» sanoo emäntä, vanhus, joka kiirein askelin tulee pihalle. Hän joukon läpi astuu oudonnäköisen olennon luo, jota silmää.
»Iikka raukka, oma onneton, kaivattu poikani!»
Iikka heittää kelkan jutkon maahan: hän on päässyt valjaista. Hän alkaa toimittaa ajomiehen tehtävää: ottaa vasun ja mytyt kainaloonsa. Sanoo hymyillen äidille:
»Äiti, on leipää, ja voita ja nisuakin.»
»Iikka raukka.»
»Iikka!» lausuu kummastuksissaan nuori mies, joka on vasta tullut tapauspaikalle. »Mikä Iikka se on?»
»Sinun veljesi», vastaa emäntä. Hän taluttaa huoneeseen pitkäpartaisen ja pitkätukkaisen miehen. Tämä seuraakin mielellään kuin pieni lapsi äitiään, hymyillen tyytyväisenä.
PIISPANTIKKU
Tiuran Santeri, köyhän, sokean lesken poika, oli paras lukija kaikista laitakaupungin pojista, ja jotkut kehuivat, ettei herraspojissakaan ollut niin hyvää lukijaa. Hänellä oli pitkäkatkismus päässä kannesta kanteen ja hän luki sisältä mitä kirjaa hyvänsä, jota vastoin muut hänen ikäisensä pojat vielä tavailivat aapistaan. Häntä sanottiin piispaksi. Se oli kunnianimi.
Yhtä kuuluisa kuin Tiuran Santeri hyvästä lukutaidostaan oli Starkin Aukusti oppimattomuudestaan. Hän oli vanhin poika joukossa eikä tuntenut vielä kaikkia kirjaimiakaan. Häntä sanottiin Ruunankummiksi. Se oli häijy, ruma haukkumanimi. Ja sen pahempi, sitä kykeni käyttämään mikä naatti hyvänsä. Sillä niin vankka kuin Aukusti olikin, hänellä oli muuan arka kohta, Akilleen kantapää. Se oli hänellä niskassa. Hänen niskatukkansa oli niin peevelin arka, kuten hän itse kuvaili, että vaikka kuin hellävaroen kammalla veti, niin kylmä karsi selkäpiitä ja vesi silmiin kihosi. Ei tarvinnutkaan muuta kuin joku veti tahi oli vetävinään niskatukkaansa, niin Aukusti irvisti pahasti ja hartiat kyttyrässä kääntyi pois.