Aukustilla oli kaksi tapaa lähtiessään poikajoukosta äidin käskiessä häntä. Toisinaan hän lähti iloisena ja juosten, mutta toisinaan pää syvällä hartioitten sisässä astua hoippuroi kuin sokea. Silloin arvasivat toiset, että nyt Aukusti menee lukemaan.
Se oli kova urakka Aukustille se lukemisen oppiminen. Äiti rankaisi häntä väliin kokopäiväisellä paastolla. Siitä Aukusti ei ollut milläänkään. Hän olisi mielihyvällä ollut valmis tekemään kontrahdin, ettei hän syö kuin kerran viikossa, jos ei vain tarvitse lukea, ja olisi hän varmaan suostunut siihenkin, että hän istuu kirjan ääreen milloin vain, vaikka kesken unensa sydänyöllä, ja kuinka kauan vain, ja äiti saa häntä kolhia päähän vaikka kapustalla ja puntarinperälläkin ja saa kiskoa otsatukastakin ja kiireeltäkin, vaan — ei niskatukasta! Sehän se oli, kun äiti tunki hyppysensä sinne niskaan, nipisti kiinni muutamista karvoista ja veti ylöspäin — ai, ai, ai…!
Talven aikana ja vielä kevään kuluessakin Aukustin niskatukalla oli ollut tuon tuostakin koko pitkältä rauhoitusaikaa, mutta kesän tultua oli alkanut jokapäiväinen kauheus. Muitten poikain lukutyö kesäksi höltyi, Aukustin sen sijaan kiristyi.
Aukustin äiti, Starkin emäntä, oli nimittäin saanut mieheltään kirjeen, että hän saapuu tänä kesänä kotia. Hän oli merimies, ja nyt viimeisellä matkallaan ollut hyvien ansioitten takia monta monituista vuotta. Starkin lähtiessä Aukusti oli ollut pieni paitaressu. Ja tämä paitaressu oli isän silmäterä, josta isä joka kirjeessään oli puhunut käskien äidin hyvin hoitaa ja kasvattaa. Muuten Aukusti olisi ollutkin hyvä poika, aivan moitteeton, mutta tuo kirjalle oppiminen! Mikä häpeä äidille isän surusta, kun tämä kuulee poikaansa toisten sanovan Ruunankummiksi. Sen vuoksi äiti oli uurastanut. Mutta huonolla menestyksellä.
Kuuma viikko oli ollut taas. Ja kuumin päivä lauantai, kaunis kesäinen päivä: ei aamiaista, ei päivällistä, ei illallista, ja äidin hyppyset niskatukassa vähän väliä. Päivä kuitenkin päättyi suloisella evankeliumilla, kun äiti lopuksi sieppasi Aukustin edestä aapisen, löi loppasi sillä Aukustia päähän ja sanoi: »Saat minun puolestani kasvaa kuin ovampolainen ja papiaani.» Sen Aukusti ymmärsi niin, että hänen niskatukalleen tuli ikuinen rauha.
Sunnuntaiaamuna äiti aamiaispöytään asetti lihavan, kauniin ruskean pannukakun, joka vasta uunista otettuna kirisi rasvoissaan ja levitti makean tuoksun huoneeseen.
»Tämän olen laittanut sinulle», sanoi äiti hyväntuulisesti. »Saat yksin syödä sen.»
Mikä makeanleivänpäivä ankaran viikon ja lauantain paaston jälkeen! Aukustin suuhun kiertyi vettä, minkä hän suinkin ehti niellä. Ja hän hymysuin jo pani kätensä ristiin lukeakseen ruokaluvun, kuten hänet oli opetettu. Mutta äiti lempeällä ja houkuttelevalla äänellä sanoi:
»Luetaan ensin vähän.»
Siinä silmänräpäyksessä Aukustin pää oli hartioitten sisässä ja posket kalman kalpeina. Hän haki kirjansa ja astua hoippuroi pöydän ääreen.