»No alotetaan», sanoi äiti yhä lempeällä äänellä istuttuaan Aukustin viereen.
Aukusti alkoi luetella kirjaimia. Se kävi kuin vettä valaen. Mutta kun äiti alkoi niitä kysellä sieltä täältä osottaen sormellaan, niin hairahtui Aukusti ja sitten sekaantui sekaantumistaan, niin ettei näyttänyt tuntevan ensimäistäkään. Sen mukaan hänen päänsä oli uponnut uppoamistaan hartioitten sisään ja hän puristi silmiään umpeen raottaen niitä vain silloin tällöin hätäisesti kuin varkain.
»No tämän sinä tunnet?» sanoi äiti taas muutamakseen varmana Aukustin puolesta.
»A», vastasi Aukusti. Kun ei kuulunut äidin hyväksymistä, rytkäsi hän hartioitaan ja puristi silmiään yhä lujemmin kiinni ehättäen korjaamaan erehdystään ja sanoi: »Pehmyt pee.»
»Pehmyt pee», sanoi äiti omituisella äänellä, vaan ei ollenkaan vihaisella, niin että Aukusti avasi silmänsä. Mutta voi kauhistusta! Äidin sormi oli ä:n ja ö:n kohdalla! Aukusti meni niin sykkyrään, että oli pyöreä kuin kerä.
Hän odotti äidin voimakkaan käden tunkeutuvan niskaan tavottamaan niskahaituvia. Ei kuulunut kuitenkaan mitään. Pitkän ajan kuluttua Aukusti ihmetellen ja arkaillen raotti silmiään.
Äiti istui toisella puolen huonetta kadun puoleisen ikkunan ääressä ja näytti itkevän.
Synkkä oli äänettömyys päivänpaisteisessa, pyhäasuisessa kamarissa. Avonaisesta pihanpuoleisesta ikkunasta kuului kaukainen saarnaava lapsen ääni: Tiuran Santeri luki kotonaan sokealle äidilleen virsikirjasta päivän evankeliumia ja epistolaa. Hän luki niin selvästi ja niin kirkkaalla äänellä, että se kuului kesäisen sunnuntaiaamun hiljaisuudessa yli koko laitakaupungin kuin papin saarna kirkossa.
Santerin saarnan loputtua kesti vielä kauan hiljaisuus kamarissa. Sitten sanoi Starkin emäntä kuin itsekseen:
»En ymmärrä. Kaikkeni olen koettanut. Koettakoon isä, kun tulee.»