Hän pukeutui ja lähti kirkkoon sanoen mennessään Aukustille lempeästi:
»Syö nyt, raukkani.»
Aukusti jäi istumaan ajatuksiinsa. Pitkän ajan kuluttua hän vei käden niskaansa ja tuumi ääneen:
»Isä?»
Hän ei paljon isää muistanut. Isä tuntui vain kauhealta jättiläiseltä, joka voi ottaa häntä hyppysillä niskatukasta ja riiputtaa ilmassa niinkuin pojat kärpästä siivestä.
Aukusti alkoi hautoa mielessään karkuunlähtötuumia. Niitä hänen suunnitellessaan alkoi taas kuulua Santerin lukua. Sitä kuunneltuaan hetken aikaa Aukusti tuumasi ääneen:
»Mikähän peeveli siinä on konstina?»
Hän oli sitä arvellut jo useasti ennenkin, että siinä vain on joku helppo keino, jota toiset eivät huomaa, niinkuin oli muissakin tempuissa, joita poikajoukossa tehtiin ja joissa varsinkin Santeri oli oikea mestari opettaen toisille leipäpalakaupalla.
Aukusti kääri pannukakkunsa paperiin, pisti poveensa, otti aapisen taskuunsa ja lähti ulos. Hän meni Tiuran Santerin luo, ei huoneeseen asti, vaan pisti vain päänsä oven raosta ja viittoi Santeria tulemaan.
Santeri etehiseen tultuaan katsoi silmät renkaina ja veti sieramiinsa ilmaa pakahtuakseen, kun hän tunsi paistetun rasvan ja nisun makean hajun, ettei makeampaa ikinä parhaan herrastalon kyökissä. Ja hän seurasi kuin lyhyessä köydessä talutettuna Aukustia, joka sanaa puhumatta lähti pihalle, sieltä asteli kadulle ja kulki monimutkaisia teitä muutamaan solaan, joka oli niin kapea, että ylti ojennetuin käsin seinästä seinään, ja jonne ei näkynyt muuta kuin kapea juova taivasta. Se oli sitten salainen paikka!