»Roopin poika Kruusoe.»
Pojat vaikenivat ja kävivät vakaviksi, niin että Aukusti sai muutamin sanoin selittää, että kirja kertoo merimiehestä, joka haaksirikkoutuneesta laivasta oli yksin pelastunut autioon saareen, ja että siinä on oikein kuvatkin.
Pojat ihmettelivät itsekseen. Roopin poika Kruusoe! He vasta aapista! Ja Aukusti oli ollut niin jälessä kaikista heistä ja nyt oli niin paljon edellä.
Jokainen mielessään häpesi, että oli jättänyt hylyksi Santerilta ostamansa lukupuikon ja ostanut tuolta toiselta. Tunsi tehneensä tuhmuuden, melkeinpä synnin, jonka vuoksi ei ollutkaan edistynyt luvussaan niinkuin Aukusti. Se oli jonkunmoisena lohdutuksena, että ei ollut tahallaan tuota syntiä tehnyt, vaan tietämättään. Ei ollut tiennyt, että lukupuikossa on joku konsti, vaan oli vain uskonut, että se on hyvä, kun se on hyvän lukijan tekemä.
Santeri olisi saanut lukupuikon tilauksia kosolta, jos olisi arvannut olla ääneti. Mutta innostuneena vaikutuksesta, jonka huomasi tehneensä poikiin, hän jatkoi:
»Joka lukupuikkoja tekee ja myy, hänen pitää itsensä osata lukea hyvin, muuten lukupuikko ei vaikuta mitään.»
Puolikymmentä poikaa huusi yhteen äänen riemulla aivan kuin raskaan synninkuorman alta päässeinä, että se uusi lukupuikkomestari on mainio lukija, lukee suomet ja ruotsit.
Santerista tuntui kuin olisi hän vaipumassa maan alle. Ruotsiakin! Hänen maineensa oli ehdottomasti mennyttä. Mutta yhtäkkiä hän oikaisi itseään ja ylpeän näköisenä ryhdiltään aivan kuin olisi vaatinut tuota poissa olevaa mestaria kilpailuun, hän huusi:
»Mutta osaako hän lukea engelskaa?»
Poikajoukossa puhkesi hurja naurunrähäkkä ja kuului ilkkuvia huutoja: