»Parempi olisi, jos lahjoittaisit nuo nauhat meidän seuralle, joka kokoaa rahoja pakanaraukkoja varten, kuin että käytät turhuuteen.—Onko äitisi terve?»
»On, kiitoksia», vastasi Elsa, joka luuli, että sitä kysyttiin niinkuin tavallisesti.
»No ei se sitten tarvitse riisiryynipuuroa, etkä sinäkään.»
Ja sitten puhuivat ne jotakin ylellisyydestä ja pakanoista, joille pitäisi toimittaa valkeutta. Semmoista hyvin paljon, jota Elsa ei ymmärtänyt ollenkaan. Lopuksi sanoi joku:
»Sinäkin, lapsi kulta, tekisit hyvin kauniisti, jos lahjoittaisit nämä nauhat sitä varten. Jumala taivaassa siunaisi sinua siitä ja palkitsisi sen sinulle monin kerroin.»
Elsa ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka näin sanoi, sillä mielellä kuin olisi se pitänyt antaa.
»Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö», sanoi rouva taputellen Elsaa poskelle, ja toinen rouva antoi hänelle nisuleipävasusta pari pientä makean näköistä kakkaraa.
Elsa niiasi kiitokseksi ja toisen kerran hyvästiksi.
»Sano äidille, että sinä olet antanut nauhasi pakanaseuralle», lausui
Montinin rouva.
Siinä uskossa Elsa oli, että hän teki jonkun hyvän työn, kun rouvat häntä kiittelivät ja hyväilivät, vaan sen enempää hän ei ymmärtänyt. Mutta riisiryynit jäivät nyt saamatta ja siitä oli paha mieli.