Allapäin asteli hän kotiinsa päin kouran silmässä kaksi penniä. Kirkkaita ne olivat, vaan eihän niillä saanut riisiryynejä. Ei hän tiennyt paljonko ne maksavat, vaan kalliiksi hän niitä luuli, että vähintään pitää olla kai kymmenen penniä.
Matkalla tapasi hän Ojanniemen Marin, joka tuli apteekista ostamasta
Snellmanin rouvan koliikitroppia äidilleen, joka oli kipeä.
»Tiedätkö, Mari, paljonko riisiryynit maksavat?»
»Tiedän, veikkonen, monta monituista kertaa olen käynyt meidän talon emännälle ostamassa. Viisi naulaa markan», selitti Mari.
Elsa melkein kuin hämmästyksissään katseli pennejään.
»Voi lapsikulta, ei noilla saa yhtään ryyniä», sanoi Mari kovalla äänellä.
Tiesihän sen Elsakin jo ja yhä masentuneemmaksi mieli painui. Häntä vaivasi Marin iloiset kertomukset, missä he olivat olleet leikkimässä ja mihin nyt aikoivat. Sen vuoksi poikkesi hän toiselle kadulle päästäkseen Marista. Vaan tämä tuli myös samaan matkaan huomaamatta, kun oli niin kiintyneenä kertomukseensa. Vyötäryksistä piteli hän Elsaa ja kertoa rupatti. Hyvää ja hauskaa hänellä oli kerrottavaa, sillä hän voivotti myötäänsä.
»Voi voi Elsa, katso!» sanoi hän äkkiä pysähtyen ja viitaten maahan.
Siinä oli kahden markan raha! Molemmat katselivat sitä kuin koreata matoa, koskematta siihen. Mutta iloisia he olivat.
»Ole sinä Elsa tässä, minä juoksen kysymässä minun äidiltä ja sinun äidiltä, että saako sen ottaa, ja jos saa, niin sinä saat markan ja minä markan», häkelsi Mari toimessaan ja niin läksi juoksemaan, että kintut vilisi, kun Elsa oli suostunut tuumaan.