»Olisit mennyt köyhäinhoitoon» tuumi Nikkilä.
»Viimeksi minä sinne menen.»
»No tosi se on, että viimeksi siihen kelkkaan istuu», toisti Latun emäntä. »Sinne en soisi pahinta vihollistanikaan.—Eikä vielä hätä tämän näköinen.»
»No sitähän olen tässä minäkin isälle vakuutellut, ettei meillä hätää ole», yhtyi Nikkilän emäntäkin vieraan arveluun ja lausui kovalla äänellä, oikein innostuksissaan ja sitten vähän tyynemmin jatkoi jyrinän jälkeen:
»Ei todellakaan hätä ole tämän näköinen.—Kuulkaa, istukaa nyt vähän, ettette kaikkea unta vie.»
»Elkää houkutelkokaan», tikasi vieras kuin vihoissaan ja huiskautti paremmaksi vakuudeksi kieltävästi käsillään.
»Tuossa on meidän Jannen kirje, toin sen Nikkilälle luettavaksi. Kyllä sinä saat selvän siitä, joka olet mainio kirjamies.—Hyvästi vain.»
»Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vain nyt ensinnäkin. Oli siunattu asia, että sain rahat. Tottapahan tavalla tai toisella saan taas maksetuksi. Kiitoksia paljon vain ensinnäkin», evästeli emäntä hyvää vierasta, joka jo laskeusi rappusia ja päätään pidellen tiuski Viion leskelle, joka jäljestä meni:
»Se on ihme ja kumma, etten muista, että olen päätäni pitempi muita.»
»Se oli siunattu asia», hyvitteli Nikkilän emäntä. »On niitä hyviä ihmisiä maailmassa. Se Liisakin, jota niin kaikki moittivat, ja tämä tytön tyllerökin joka lupasi rukoilla Jumalalta apua meille», hyväili emäntä Elsaa kaulasta pidellen ja Nikkilälle selitti: