»Niinhän se on, että usein syö köyhä viimeisensä, vaan elää kuitenkin.»
»Elää, kun panee luottamuksensa häneen, jolta kaikki hyvyys tulee.»
»Joo», myönsi emäntä nyökyttäen ruumistaan.
»Hänen armollaan minä nämä leskivuoteni olen elänyt, en suinkaan omin voimin. Kovia koettelemuksia on ollut, vaan hän on voimia antanut, joka kuormankin on pannut.»
Nikkilän emäntä istui vakavana, käsi poskella mietteissään. Omalle kohdalleen hän ei ollut ajatellut Jumalan huolenpitoa koskaan, eikä nytkään ajatellut. Hän ei ollut elämässään huomannut mitään ihmeellisempää. Lehmästä ja lakinteolla oli hän hankkinut toimeentulon ja nuljahtanut nikarasta nikaraan aina jollakin tavalla. Se ainoa oli hänen mieleensä pystynyt, kun Latun emäntä toi verorahat, kun hän ei osannut ajatella mistä saisi ja Viion leski näytti hänestä olevan Jumalan valittu, josta Jumala alituisesti huolta pitää ja jonka sanan Jumala täyttää muillekin. Itsensä tunsi hän niin mitättömäksi tuon Jumalan valitun edessä.
Viion leskikin istui hetken ääneti ajatellen, miten Jumala oli ohjaillut hänen elämäänsä joka kohdassa. Hän tahtoi Nikkilän emännällekin sen näyttää.
»Kun Viio hukkui, näytti minusta elämä kamalalta. Näytti kerrassaan mustalta ja ahtaalta avara maailma. Kaikki muut elivät elämätään, hommasivat ja hurisivat kuin kesällä nuo mettiäiset kedolla. Minä olin aivan haluton elämään, kun poissa oli nyt se, jota olin enin rakastanut.»
»Niin, suru se mahtaa olla puolison kuolemasta, kun jo niin pahalle tuntuu kun lapsen viepi tuoni», keskeytti emäntä. »Kun meiltä Janne kuoli, niin se vähän koski meitä kumpaakin Nikkilän kanssa, se pahalle tuntui. Vaan se olikin erinomainen lapsi, nerokas ja kaunis kuin omena, semmoinen pyöreämuotoinen ja pystynokkainen…»
»Meillä eläminen alkoi olla huoleton, ei puutetta ollut juuri mistään. Omaa taloakin puuhattiin. Niin huoletti, että miten minä heikko nainen tulen toimeen lapsineni. En apua osannut odottaa enemmän kuin tuo aavalle meren selälle laivasta pudonnut, jolla ei ole muuta kuin allansa vesi vetelä.»
»Niin.»