»Vaan te ette varmaan luota Jumalaan», alkoi rouva udella. »Ette pidä hyvänä mitä hän antaa?»
»Jumalaan se on asia itsekullakin, niin rikkaalla kuin köyhällä. Ja se tulee ottaa, mikä annetaan, vaan sitä näissä oloissa tulee välistä ajattelemaan jos jotain.»
»Jaa jaa. Te ette rukoile Jumalalta apua. Käyttekö te kirkossa koskaan?» tiedusteli rouva tiukemmasti ja innoissaan.
»Ei tuota ole tullut käydyksi tiheään. Eihän sitä pääse siirtymään tuolta pätinäkunnalta, paljo portista ulos päkähtämään.»
»Kyllä sitä sen verran pääsee. Ottaa vaikka jonkun toisen siksi aikaa hoitamaan.»
Vimparin vaimo ei puhunut mitään, alkoi poimia muutamia ryysyjä lattialta. Vieraat alkoivat puhella ruotsia keskenään. Äänestä ja viittauksista saattoi vaimo arvata mitä ne puhelivat ja häntä hävetti, niin että posket kuumana karehti.
»Kuinka ne nuo lapset ovat noin likaisia?» kysyi se toinen vieras.
»Harvoinhan nuo tuon näköisiä ovatkaan. Minä olin tuolla työssäni liiterin nurkassa vähän aikaa, niin sillä aikaa ovat täällä rypeneet ja pahnastaneet.»
»Niin vähän pidetään huolta puhtaudesta. Jos sitä on köyhäkin, niin ei siltä ole pakko liassa olla», sanoi Karénin rouva nuhtelevalla tavalla.
Vaimo avasi jo suunsa, vaan siihen salpasi sanan ajatus, että eivät ne ymmärrä kuitenkaan. Onnetonta kaikki moittii. Tekipä hän niin tai näin, niin kaikkialla on aita matala hänen päälleen.