Kylmän kahleet murtuu, haihtuu,
Laineet laukoo rikki jään,
Talven valkovaippa vaihtuu
Toivon väriin vihreään.
Siintävältä taivahalta
Leivon riemulaulut soi,
Päästi ahdistuksen alta,
Uutta uskallusta loi.
Sumehista silmistäni
Pois ma kuivaan kyyneleet.
Kaikki huolet, ikäväni
Viekööt kevätvirran veet.
Sulakaa te hanget, hallat
Päivän kuumaan suuteloon!
Pois te murheen valjut vallat!
Surun muistot suistukoon!
Kukkain kanssa, joita tuhlaa
Kevään kyllyydestä maa,
Sydämeni viettää juhlaa,
Toivo taasen virkoaa.
Rakastaa ma taasen tahdon,
Elon aamu-unelmaan
Vaihtaa myrskysäitten vahdon,
Päästä rauhan valkamaan.
Osa Mechelinin tämänaikuisia runoja on käännöksiä Goethen, Heinen ja Emanuel Geibelin teoksista. Alkuperäisistä on osa kirjoitettu saksaksi, enimmät kuitenkin ruotsiksi.
Eräälle nuoruudenystävälleen antamansa vuodelta 1861 olevan muotokuvan selkäpuolelle on M. kirjoittanut seuraavan mietelmän:
Jos unelmain on kaunis vain,
Niin lyhyt olkoon tuo,
Mut kuohuinen ja kiireinen
Kuin kevätvirran vuo.
Keväällä 1860 Mechelin, kuulustelut käytyään, tuli toukokuun 18 p:nä kandidaatiksi historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa saaden arvosanan laudatur estetiikassa ja nykyiskansain kirjallisuudessa, magna cum laude historiassa, suomen kielessä ja filosofiassa sekä approbatur latinassa. Hänen kandidaattiansa varten suorittamansa kirjallinen koe oli käsitellyt Schillerin merkitystä lyyrillisenä runoilijana. Maisterinvihkiäisissä toukokuun 31 p:nä hän vastaanotti laakeriseppeleen silloisen promoottorin, professori E.J.W. af Brunérin kädestä.