Luovuttuaan varhaisemmasta aikeestaan antautua opiskelemaan esteettisiä tieteitä Mechelin päätti kääntyä lainopilliselle alalle ja kirjoittautui maisteriarvon saavutettuaan lainopilliseen tiedekuntaan. Tämän elämänuran käänteen vaikuttimista sisältää eräs hänen vanhemmilleen kirjoittamansa kirje näiltä ajoilta tarkempaa selvitystä: "Olen", hän kirjoittaa, "kunnianhimoinen, haaveilin voivani saada aikaan jotakin suurempaa, jotakin merkityksellisempää kuin mitä enimmät voivat. Mielikuvitukseni tahtoi minusta tehdä kirjailijankin. — Olen kehittynyt kypsemmäksi ja havaitsen, 1) ettei milloinkaan saa arvata kykyään liian suureksi, 2) että aikana, jolloin paljon kirjoitetaan, toiminta on ainakin yhtä hyödyllistä kuin kirjoittelu ja niinmuodoin kelvollinen virkamies yhtä hyvä kuin kynäilijä, 3) ettei millään ehdolla saa antautua ytimettömäksi ja veltoksi kaunosieluksi siinä, missä pikemmin täytyy aukaista itselleen ura todellisuuden maailmassa."
Lainopillisista tieteistä hän erityisesti kiinnitti huomionsa ja harrastuksensa valtio-oikeuteen ja siihen liittyviin tieteenhaaroihin. Kameraali- ja politialainopin sekä valtiotieteen professorina oli v:sta 1860 Johan Wilhelm Rosenborg, sama mies, jonka vähää ennen 1863 vuoden valtiopäiväin kokoontumista julkaisema teos "Om riksdagar" on osaltaan tuntuvassa määrässä selvittänyt säätyvaltiopäiviemme oikeuksia ja velvollisuuksia ja siten ollut suureksi hyödyksi näiden toiminnalle. Rosenborg on epäilemättä melkoisesti edistänyt Mechelinin kehittymistä Suomen valtiojärjestyksen tieteelliseksi selvittäjäksi.
Tähän suuntaan kohdistetulle elämäntoiminnalle avautui näihin aikoihin, niinkuin jo mainittiin, varsin lupaavia työaloja. Määräävissä piireissä tosin vielä 1860-luvun alussa oltiin epäröivällä kannalla Suomen kansaneduskunnan uudestielvyttämiseen nähden. Huhtikuun 10 p:nä 1861 annettiin julistuskirja sittemmin n.s. "tammikuun-valiokunnan" kokoonkutsumisesta, joka toimenpide, niinkuin tunnettu, valtiosäätyjen lainsäädäntöoikeutta loukkaavana herätti yleistä tyytymättömyyttä. Helsingissä Henrik Borgström nuoremman luona pidettyihin kokouksiin, joissa keskusteltiin tilanteen vaatimuksista sekä päätettiin hallitsijalle toimittaa maassamme vallitsevaa yleistä levottomuutta ilmaiseva adressi, otti Mechelinkin osaa. On vieläkin tallella niiden henkilöjen nimiluettelo, jotka sitoutuivat takuuseen yleisen nimienkeräyksen aiheuttamista kustannuksista, ja joukossa on Leo Mechelininkin nimi. Niinkuin tunnettua, julkaistiin kuitenkin kohdakkoin julistuskirjan selitys, joka siltä poisti sen valtiosäännönvastaisen luonteen, minkä johdosta adressi kävi tarpeettomaksi ja jätettiin sikseen.
August Schaumanin vuosina 1859 ja 1860 toimittamassa "Papperslyktan" nimisessä sanomalehdessä Mechelin alotti sanomalehtimiestoimintansa julkaisemalla erinäisiä vähäisiä kirjeitä ja saksan kielestä kääntämiään runoja. Syksyllä 1861 Ernst Linder julkaisi Helsingissä "Barometern" nimistä viikkolehteä, joka käsitteli taloudellisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä vapaamielisessä hengessä. Mechelin kirjoitteli siihen kronikkoja päivän tapahtumista. Lehti lakkasi vuoden lopussa, mutta seuraavan vuoden alusta ilmestyi "Helsingfors Dagblad", jonka edeltäjänä Barometern-lehteä käy pitäminen. Dagbladiakin, jolla sanomalehtikirjallisuudessamme on ollut huomattava sija, Mechelin avusti kirjoitellen siihen sangen ahkerasti valtiollisista ja taloudellisista kysymyksistä, minkä vuoksi hänen v. 1882 tullessaan hallituksen jäseneksi lehden silloinen päätoimittaja Robert Lagerborg lausui, että tämä oli tuntuva tappio Dagbladille, joka siten kadotti uutteran avustajan. Mechelin lienee senkin jälkeen silloin tällöin kirjoitellut mainittuun lehteen. Niinikään kirjoitteli hän Aug. Schaumanin v. 1864 perustamaan "Hufvudstadsbladet" lehteen. A.H. Chydeniuksen vuosina 1864-65 julkaisemassa "Litterär tidskrift" nimisessä aikakauskirjassa, Lainopillisen yhdistyksen aikakauskirjassa, joka alkoi ilmestyä v. 1865, "Finsk Tidskrift'issä", jonka perustajia hän v. 1876 oli, Taloudellisen seuran julkaisusarjassa sekä myöhempinä aikoina "Nya Pressen" lehdessä on Mechelin julkaissut lukuisia kirjoitelmia.
Ne sanoma- ja aikakauslehdet, joiden avustajana Mechelin toimi, olivat tuontuostakin kynäsodassa J.V. Snellmanin kanssa maamme yleisistä kysymyksistä. Personallisesti ei Mechelin kuitenkaan ollut vihamielisissä väleissä Snellmanin kanssa, muun muassa siitä päättäen, että hän — arvatenkin Snellmanin pyynnöstä — avusti viimeksi mainittua kääntämällä ranskaksi Venäjän valtiopankin uudistussuunnitelman, jonka Snellman oli Venäjän raha-asiainministerin kehotuksesta 1860-luvun keskivaiheilla laatinut. [J. V. Snellmanin elämä, kirjoittanut Th. Rein, II, s. 566 toinen painos.]
Esimerkkinä Mechelinin varhaisemmasta sanomalehtimiestoiminnasta mainittakoon pari Litterär tidskriftissä julkaistua kirjoitelmaa, jotka osottavat mitä asioita hän näihin aikoihin erikoisesti harrasti. Muuan "diplomatiaa" käsittelevä kirjoitus — alkuaan M:n pitämä esitelmä, joka sittemmin julkaistiin painosta — selittää diplomatian olevan se elin, jonka avulla eri valtiot yhteisissä asioissa vaihtavat mielipiteitä siten valvoakseen etujaan. Historiallisesti näytetään toteen, ettei diplomatia suinkaan aina ole menetellyt niin kuin sen tehtävä olisi vaatinut, vaan että se on toiminut toisinaan hyvin, toisinaan huonosti. Diplomatian tulee, täyttääkseen tarkoituksensa, työskennellä valtiosääntöä noudattaen kansakunnan ja sen edustajain toivomusten mukaisesti. Toinen samassa aikakauskirjassa julkaistu kirjoitus käsittelee "maaveroa". 1863-64 vuoden valtiopäivillä oli tästä keskusteltu, jolloin varsinkin talonpoikaissäädyssä oli ilmaistu tyytymättömyyttä maassamme voimassa oleviin maaveroihin ja vaadittu niiden poistamista tai ainakin huojentamista. Mechelin asettaa kysymyksen pohjaksi sen peruskäsityksen, että kunkin kansalaisen on suhteellisesti varojensa (= puhtaiden tulojensa) mukaan otettava osaa valtion menoihin. Mutta tämä periaate ei ole käytännössä toteutettavissa maaomaisuuteen nähden. On yritetty veronvähennyksellä tasoittaa maanomistajia sangen epätasaisesti rasittavaa maaveroa, mutta tästä on ollut vain vähän apua. Parasta sen vuoksi olisi, hänen käsityksensä mukaan, poistaa koko maavero ja panna sijaan tulovero.
Mechelin oli valtiollisilta mielipiteiltään ehdottomasti vapaamielinen; hänen toiveittensa päämääränä oli aina sellainen hallitusmuoto ja lainsäädäntö, jotka ovat kansan eduskuntansa kautta ilmilausuman tahdon mukaiset ja takaavat jokaiselle yksityiselle kansalaiselle mahdollisimman suuren vapauden, s.o. vapauden, joka ulottuu niin laajalle kuin muiden vapaus sallii. Vapaamielisyyden kannalta on vapaus yleisen menestyksen, sekä aineellisen hyvinvoinnin että henkisen kulttuurin elinehto. Vapaamieliset aatteet, jotka Ranskan vallankumousaikaa seurannut taantumus 1800-luvun alussa oli työntänyt syrjään, elpyivät pian jälleen ja saavuttivat yhä suurempaa jalansijaa Europan sivistyspiireissä sekä purkautuivat ilmoille 1830 ja 1848 vuosien vallankumouksissa. Meidänkin maassa levisi vapaamielinen ajatuskanta valtiollisissa kysymyksissä sivistyneisiin piireihin, sitäkin enemmän kun oli kyllästytty maamme hallinnossa jo kauan vallinneeseen virkavaltaiseen järjestelmään.
On oltu, eikä luullaksemme syyttä, sitä mieltä, että 1800-luvun alkupuoliskolla Europan yleisessä ajatussuunnassa vallinnut liberalismi oli taipuvainen arvostelemaan asioita hieman liian optimistisesti. Antaa, niin arvelivat liberaalit, vain antaa ihmisten vapaasti hoitaa asioitaan oman mielensä mukaan, hallituksen niihin puuttumatta ja lainsäädännön niitä mahdollisimman vähän säännöstelyn, niin kaikki on kääntyvä parhain päin. Kansantalouden alalla kannatettiin Adam Smithin perustamaa ja muiden edelleen kehittämää oppia, että yksityisten, niin yksilöjen kuin yhteiskuntaluokkainkin, on itsensä saatava valvoa etujaan, valtiovallan sekaantumatta asiaan, vapaan kilpailun tulee vallita, niin kaikkien edut tyydytetään. Näin kannatettiin "taloudellisten voimien sopusoinnun" teoriaa. Valtion tuli toimia noudattaen periaatetta "laissez faire, laissez passer" (antaa tehdä, antaa mennä). Kansallisuuskysymyksiin sovellettiin samallaisia näkökohtia. Samaan valtiolliseen yhteyteen kuuluvain eri kansallisuuksien pyrkiessä saavuttamaan tunnustusta ja vaikutusvaltaa toistensa rinnalla katsottiin tätä olevan sallittava niin pitkälle kuin kunkin voimia riitti; vapaa keskinäinen kilpailu muka takaisi hyvän tuloksen. Johdonmukaisissa vapaamielisissä piireissä senvuoksi usein suhtauduttiin jokseenkin välinpitämättömästi oman maan kansallisuus- ja niiden yhteydessä oleviin kieliharrastuksiin. Antaa niiden, niin arveltiin, mennä menojaan miten parhaiten voivat; niihin ei katsottu olevan syytä vaikuttaa puoleen eikä toiseen. Mutta kokemus osotti pian, että tämänlaatuinen vapaamielisyys oli puutteellinen siinä, ettei se pannut tarpeeksi huomiota tosioloihin. Osottautui, että vapaa kilpailu, johon valtiovalta ei millään tavoin puuttunut, monasti vei siihen, että varakkaampi, vahvempi luokka tahi kansallisuus kohtuuttomasti sorti heikompaansa, ja että valtiovallan, turvatakseen oikeuden vaatimuksia, täytyi ryhtyä positiivisiin lainsäädäntötoimenpiteisiin. Kävi tarpeelliseksi säätää yhteiskunnallisia lakeja ruumiillista työtä tekeväin luokkain taloudellisten etujen turvaamiseksi ja heidän suojelemisekseen kapitalistien näännytykseltä. Ja samaten osottautui tarpeelliseksi erityisillä lainsäädäntötoimenpiteillä turvata niiden kansallisuuksien oikeus, jotka historiallisten olojen johdosta olivat joutuneet sellaiseen tilaan, etteivät yksistään omin voiminsa kyenneet vapaasti kehittymään. Näiden kokemustensa johdosta on liberalismi vähitellen omaksunut vähemmän abstraktisen, enemmän todellisuuteen perustuvan suunnan. Se on pysynyt perusajatuksessaan kaikkien oikeuden vaatimusten mukaisesta vapaudesta. Mutta se on yhä enemmän tunnustanut välttämättömäksi ettei saa luottaa yksistään "vapaan kilpailun" elähyttävään voimaan, vaan että on koetettava positiivisin keinoin korjata yhteiskunnassa vallitsevia epäkohtia. Se köyhempäin luokkain tilan parantamista tarkoittava yhteiskunnallinen lainsäädäntö, joka sivistysmaissa on vapaamielisten puolueitten avulla pantu alulle, vaikkakaan sitä ei vielä kokonaan ole toteutettu, on tästä todistuksena. Englannin vapaamielisen puolueen aikaansaama Irlannin "homerule"-laki on esimerkkinä konkreettisen vapaamielisyyden soveltamisesta kansallisuuskysymyksiin.
Tällaista liberalismin kehitystä on meidänkin maassa ollut havaittavissa. Ja Mechelinin valtiollisen katsantokannan kehitystä käy tässä kohden pitäminen tyypillisenä. Lähtien vapaamieliseltä peruskatsantokannalta, jolla hän aina pysyi, vakaantui hän vakaantumistaan siinä käsityksessä, että oli tarpeellista lainsäädäntötoimin järjestää sekä maamme eri yhteiskuntaluokkain että kieliryhmäin väliset olot siten, että kaikkien oikeutetut vaatimukset täyttyisivät eikä kukaan kärsisi sortoa. Hän asettui siten tavallaan yhteiskunta- ja kielipuolueiden ulko- ja yläpuolelle. Mutta hänen tärkeimmäksi silmämääräkseen jäi, että kansamme ennen kaikkea tuli säilyttää valtiollinen itsemääräämisoikeutensa. Ja todella täytyy kansan, joka, vaikka kansatieteellisesti katsoen käsittääkin eri kansallisuuksia, historiallisen kehityksen johdosta on tullut valtiolliseksi kokonaisuudeksi ja tahtoo semmoisena pysyä, saada itse säätää lakinsa tahi olla osallisena niitä säätämässä, jos mieli sen yhteisten tarpeiden tulla tyydytetyiksi tarkoituksen ja oikeuden mukaisella tavalla. Jos lainsäädäntö on vieraan kansan lakiasäätäväin laitosten käsissä, niin pääsevät epäilemättä sen suuntaa määräämään näkökohdat, jotka ovat vieraita niille, joita se koskee, ja senvuoksi sopimattomat. Kansalla, joka muodostaa yhtenäisen subjektin ja sivistystasonsa puolesta kykenee itse hoitamaan asiansa, tulee olla oikeus tehdä se, mikäli se ei siten loukkaa muiden kansain itsemääräämisoikeutta: tämä on oikeuden mukaisen vapausperiaatteen vaatimus. Oli siis täysin Mechelinin koko valtiollisen katsantotavan mukaista, että hän asetti elämänsä päätehtäväksi toiminnan Suomen valtiollisen autonomian turvaamiseksi, semmoisena kuin tämä autonomia oli maallemme v. 1809 ja sittemmin useamman kerran juhlallisesti taattu.
Hän oli tällä välin jatkanut lainopillisia lukujaan. Helmikuun 23 p:nä 1864 hän suoritti lakitieteenkandidaattitutkinnon, saaden siinä aineessa, johon hänen harrastuksensa parhaasta päästä oli kiintynyt, nimittäin valtio-oikeudessa ja siihen liittyvissä oppiaineissa, korkeimman arvosanan, "laudatur".