Yliopiston opettajatoimeensa Mechelin ryhtyi maaliskuun 28 p:nä 1874 pitäen virkaanastujaisesitelmänsä budjettikysymyksestä nykyajan valtio-oikeudessa — siis aineesta, joka alati kiinnitti hänen mieltään, varsinkin sen merkityksen johdosta, mikä sillä oli meidän maahan nähden. Hän alotti opettajatoimensa seuraavalla syyslukukaudella luennoiden kurssin Suomen valtio-oikeudesta, johdantona yleiskatsaus valtio-oikeudelliseen kehitykseen 19:nnellä vuosisadalla. Hänen luentonsa käsittelivät sittemmin osittain Suomen valtio-, finanssi- ja hallinto-oikeutta, osittain yleistä valtio-oikeutta, finanssioppia ja kansainvälistä oikeutta. Kansataloustieteen professorin Axel Liljenstrandin erottua v. 1877 hoiti Mechelin muutaman vuoden tämänkin aineen opetusta ja luennoi siitä. Päätehtävänään hän kuitenkin piti maamme valtio-oikeudellisten olojen selvittämistä, jatkaen siten Nordströmin, Palménin ja Rosenborgin työtä. Hänen luentonsa olivat kuulijain todistuksen mukaan pirteitä, selviä ja mielenkiintoisia. Esitys ei ollut siinä määrin kuin näissä oppiaineissa usein lienee tapana juridisesti rakentelevaa, vaan enemmän historiallista kehitystä valaisevaa, erityisesti silmällä pitäen sitä, mikä käytännölliseltä kannalta katsoen oli olennaista. Hänen käsityskantaansa kuvaava on "poliittisia opintoja" käsittelevä esitelmä, jolla hän alotti luentonsa syyslukukaudella 1875. ["Album utgifvet af Nyländingar", VI. 1875.] Hän huomauttaa politiikan eli sen tieteenhaaran merkityksestä valtiotieteiden joukossa, joka käsittelee valtiotarkoitusten toteuttamisen keinoja ja tapaa — valtiotaidon perusaatteita. Kansakunnan edut eivät, mikäli ne ovat valtion elinten valvottavina, ole sillä tyydytetyt, että olemassa olevia lakeja asianmukaisesti käytetään ja noudatetaan. Valtioelämä vaatii myös toimintaa edistyksen ja kehityksen hyväksi. Pelkkä lain täyttäminen, voimassa olevain säännösten noudattaminen, ei ole poliittista toimintaa, mutta tällaista toimintaa on alotteiden tekeminen tai myötävaikuttaminen uusiin, yleishyvää tarkoittaviin yrityksiin lakien ja valtiotalouden parantamiseksi, samoin kuin saavutettujen oikeuksien ja etujen valpas valvonta ja lujittaminenkin. Epäilemättä on myönnettävä, että voimassa olevain lakien tunteminen on se kulmakivi, johon kaiken valtiotoiminnan tulee perustua. Mutta poliittisella alalla ei laintuntemus, eipä valtio- ja hallinto-oikeudellinen laintuntemuskaan yksinään riitä. Poliittisen tieteen avulla on opittava käsittämään ne periaatteet ja näkökannat, joiden perusteella käy arvosteleminen, onko maaperä otollinen ehdotetuille lainsäädännön ja valtiolaitosten uudistuksille tai muille toimenpiteille valtioelämän alalla, onko näillä toteutumisedellytyksiä ja mitkä keinot parhaiten vievät toivotuille perille. — Käytännöllinen valtioviisaus, kyky suorittaa hyvin harkittu poliittinen tehtävä, ei tosin ole saavutettavissa yksinomaan tuntemalla poliittisia teorioja eikä perehtymällä valtiotieteisiin yleensä. Valtiomiehet eivät ole pelkkiä jonkin opinsuunnan noudattajia. Heille on tarpeen, paitsi elämän koulussa saavutettua kokemusta, sellaiset ominaisuudet — terävä äly, itsensä hillitseminen, suunnittelukyky, kestävyys, notkea käytöstapa, antaumus asiaan —, jotka ominaisuudet eivät ole saavutettavissa yksistään opinnoilla, jos taipumusta puuttuu. Mutta varmaa on toisaalta, että suurinkin valtiollinen kyky voi mennä hukkaan tahi harhaan, jos arvostelukykyä valaisevat ja vahvistavat tiedot eivät ole sitä tukemassa. Omasta puolestani, — jatkaa M. — en ainoastaan tahtoisi olla varottamatta, vaan päin vastoin hartaasti kehottaisin itsekutakin opiskeluaikanaan harjoittamaan poliittisiakin opintoja. Arvostelukyvyn kehittäminen valtiollisissa kysymyksissä, käsityksen selventäminen ja varmentaminen siitä, mikä valtiollisen elämän vaiheissa on totta ja oikeata ja viisasta, se se on, vaikkakin vaikeata, kuitenkin tavoittelemisen arvoista. Varsinkin on maissa, joilla on eduskunnallinen vakiomuoto, erinomaisen tärkeätä, että valtiollista sivistystä on levinnyt mahdollisimman laajoihin piireihin. — —

Suhteessaan opiskelevaan nuorisoon tutkijana ja muutoinkin oli Mechelin hyvänsuopa ja humaani, saattoipa joskus olla leikillinenkin. Vuonna 1877 hän julkaisi — osittain rovasti Fr. Hjeltin avustamana — "Suomen Suuriruhtinaskunnan perustuslait, liitteineen". J. Ph. Palménin v. 1861 julkaistua kokoelman Suomen perustuslakeja olivat 1869 vuoden valtiopäivä- ja ritarihuonejärjestyksen sekä erinäisten muiden eduskuntalaitoksemme uudesti henkiin herättämisen jälkeen annettujen asetusten ilmestymisen johdosta perustuslakimme siinä määrin muuttuneet, että uusi, Palménin teoksen tapainen kokoelma oli tarpeen, sitä enemmän kun viimeksi mainittua teosta ei enää ollut kirjakaupassa saatavana. Erinäisissä muissakin kohdin täydensi tätä Mechelinin ruotsiksi ja suomeksi julkaisema teos, jota on paljon käytetty valtiomuotoamme tutkittaessa. Uusi laitos siitä julkaistiin v. 1891 jonkin verran muutetun suunnitelman mukaan.

Jos Mechelinin aikomus lienee ollut professorina antautua kokonaan yliopistonopettajatoimeensa ja tieteellisiin harrastuksiin, ei tämä aikomus toteutunut, sillä hänen suurta työkykyään kysyttiin taas monenlaatuisissa julkisissa toimissa. Itsensä kuultiin hänen myöhempänä elinaikanaan joskus valittavan, että olosuhteet olivat estäneet häntä antautumasta niihin tieteellisiin tehtäviin, jotka aikaisemmin olivat kiinnittäneet hänen mieltään. Hallitus määräsi hänet jäseneksi erinäisiin komiteoihin, joille oli annettu toimeksi ehdotusten tekeminen taiteellista ja kirjallista omistusoikeutta, elinkeinovapauden laajentamista, kalavesien rauhoittamista tehdasjätteiltä, uskonnonvapauden laajentamista ynnä eriuskolaisten asemaa ja käännyttämistä koskeviksi laeiksi. Vuonna 1876 hän oli kultakannan voimaan saattamiseksi asetetun komitean jäsenenä, mikä uudistus oli käynyt välttämättömäksi hopean epävakaisen ja kultaan verraten alenevan arvon takia. Mechelinin ehdotus lienee pääasiallisesti pantu pohjaksi sille kultakannan käytäntöön ottamista rahalaitoksessamme koskevalle esitykselle, joka annettiin 1877 vuoden valtiosäätyjen käsiteltäväksi ja jonka ne hyväksyivät, minkä jälkeen asetus asiasta julkaistiin samana vuonna.

Kun uusi 1872 vuoden valtiopäivien hyväksymä kaupunkien kunnallisasetus, joka julkaistiin v. 1873 astumaan voimaan vuodesta 1875 lähtien, otettiin käytäntöön Helsingissä, valittiin Mechelin kaupunginvaltuusmieheksi ja tuli näiden ensimäiseksi puheenjohtajaksi. Vastavalitut edustajat kokoontuivat juhlaan Seurahuoneelle helmikuun 15 p:nä 1875, johon tilaisuuteen kenraalikuvernööri, kreivi Adlerberg sekä joukko muita henkilöitä oli kutsuttu. Tässä juhlassa lausui Mechelin saksaksi kenraalikuvernöörin tervetulleeksi sekä piti sitten ruotsiksi puheen Helsingille ja sen tulevaisuudelle. Hän lausui julki kutsujain ilon sen johdosta että kaupunkien hallinnossa toimeenpannun uudistuksen kautta kunnallisen itsehallinnon periaate oli astunut niin tuntuvan askeleen eteenpäin ja vakuutti kaupunginvaltuusmiesten tekevän voitavansa suorittaakseen heille uskotun kunniatehtävän.

Mechelin oli kaupunginvaltuuston puheenjohtajana vuosina 1875, 1876 ja 1878. Tältä ajalta on merkittävänä useita pääkaupunkimme kehitykselle tärkeitä toimenpiteitä. Vuonna 1875 liitettiin viiteen vanhaan kaupunginosaan eteläinen kaupunginalue sekä Katajanokka eli nykyinen 6, 7 ja 8 kaupunginosa. Kysymys kaupungin eteläisen osan (Punavuorenseudun) käyttämisestä tehdastonteiksi evättiin — sen parempi, sillä kaupungin muille osille olisi, jos ehdotus olisi toteutettu, koitunut moninaista haittaa tehtaansavusta ja noesta. Kaupunki omisti uudella alueella suuren joukon vuokralle annettuja tontteja; noudattamansa tonttipolitiikan johdosta, jonka mukaan vuokratontit myytiin ja kauppasumman suoritus jaettiin useammalle vuodelle, kasvoi kaupunki ripeästi, veronmaksajien ylen määrin rasittumatta. Vesijohtolaitoksen, jonka eräs ulkomaalainen yhtiö oli perustanut, osti kaupunki v. 1877 ja viemärijohtoverkon suunnitelma laadittiin v. 1878. Kansankirjaston, joka alkujaan oli yksityishenkilöiden perustama, otti kaupunki haltuunsa v. 1875. V. 1877 perustettiin rahatoimikamari, joten kaupungin taloudellisten asiain hoito keskittyi erityiseen virastoon.

Muista tämän aikuisista tapahtumista mainittakoon Suomen ensimäisen henkivakuutusyhtiön Kalevan perustaminen v. 1874, jossa yrityksessä Mechelinkin oli osallisena. Kesäkuussa 1875 otti Mechelin professori Aug. Ahlqvistin, parin nuoremman yliopistonopettajan ja moniaiden ylioppilaiden kera Suomen yliopiston edustajana osaa Upsalassa pidettyyn pohjoismaiseen ylioppilaskokoukseen. Kokouksen aikana Dannemoran kaivoksille tehdyllä huvimatkalla julkilausui Mechelin oman ja toveriensa kiitoksen kutsusta ja heille osotetusta vieraanvaraisuudesta, ilmaisten samalla heidän ystävälliset tunteensa Ruotsia kohtaan. Muuan henkilö, joka tuolloin oli tutustunut Mecheliniin, on siitä kertonut [Professori K. Warburg, eräässä L. Mechelinin kuoleman johdosta "Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningissä" julkaistussa muistokirjoituksessa]: Ensi vaikutukseksi Mechelinistä jäi valtava voima, komea ulkomuoto ja ylhäinen arvokkuus. Mutta tähän osaksi synnynnäiseen, osaksi saavutettuun ylhäisyyteen oli yhtynyt harvinainen rakastettavuus; hänellä oli "sovittava käsi"; hän tahtoi miellyttävällä personallisuudellaan rakentaa rauhaa ja hyvää sopua yksityisessäkin yhdyselämässä, kaikkialla, minne hän tuli.

Alkukesästä 1876 hän oleskeli jonkin aikaa Kristianiassa ja Tukholmassa tutkimassa osin Norjan ja Ruotsin kameraalioloja, osin näiden molempain maiden välisiä unionisuhteita.

Samana kesänä pidettiin Helsingissä heinäkuusta syyskuuhun ensimäinen ja tähän asti ainoa yleinen Suomen teollisuus- ja taidenäyttely, jota keisari Aleksanteri II puolisoineen ja tyttärineen sekä perintöruhtinas puolisoineen kunnioittivat vierailullaan. Näyttelyrakennukset oli tehty Kaivopuistoon. Kaupunki oli upeasti koristettu kunniaporteilla, lipuilla, kukkaislaitteilla, ilotulituksineen iltaisin, ja väkijoukot osottivat innokkaasti suosiotaan korkeille vieraille. Linnaan saapui kaupunginvaltuuston lähetystö, jonka puheenjohtaja esitti keisarille ja hänen perheelleen kutsun kansanjuhlaan, jonka valtuusto aikoi toimeenpanna Töölön puistossa. Kutsuun suostuttiin ja juhla, jossa esitettiin laulua y.m., havaittiin varsin onnistuneeksi. Todistuksena siitä, että käynti Helsingissä, missä vastaanoton onnistunut järjestely tietenkin melko suurelta osalta oli luettava kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Mechelinin ansioksi, oli korkeisiin vieraisiin tehnyt mieluisan vaikutuksen, saanee pitää sitä, että Mechelin kohta sen jälkeen korotettiin aatelissäätyyn. Hänen järjestysnumerokseen ritarihuoneessa tuli 252, ja vaakunakilpeensä hän valitsi avatun lakikirjan kuvan ajatuskantaansa kuvaavine tunnuslauseineen: "pro lege" (lain puolesta). Yleensä katsottiin näyttelyn onnistuneen hyvin, minkä tähden sen päätyttyä joukko kansalaisia toimeenpani juhlan näyttelytoimikunnan kunniaksi. Toimikunnan puheenjohtajana oli senaattori, vapaaherra J.A. von Born. Mechelin piti mainitussa tilaisuudessa juhlapuheen, kiittäen toimikuntaa sen työstä.

* * * * *

Tammikuussa 1877 kokoontuivat säädyt valtiopäiville, jotka keskeytyen vain kesäkuukausiksi jatkuivat seuraavan vuoden alkupuoleen. Mechelin, joka nyt oli ritariston ja aatelin jäsenenä, valittiin säädyn valitsijamieheksi, jäseneksi valtiovaliokuntaan, yhdistettyyn valtio- ja talousvaliokuntaan sekä asevelvollisuusvaliokuntaan ja varajäseneksi pankkivaliokuntaan. Tärkein asia näillä valtiopäivillä oli hallitsijan esitys yleisen asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa. Eri mieliä vallitsi tästä kysymyksestä niidenkin kesken, jotka yleensä lukeutuivat samaan ryhmään. Suomalaisessa puolueessa, jossa muutamat, kuten esim. A. Meurman, alkuaan eivät kannattaneet yleisen asevelvollisuuden aatetta, yhdyttiin kuitenkin sitä puoltamaan, jota vastoin ruotsinmielisessä puolueessa ei saatu eriäviä mielipiteitä sovitetuiksi. Yleisen asevelvollisuuden kannattajia oli Mechelin, joka asevelvollisuusvaliokunnan jäsenenä kenraali Christian Oker-Blomin ja professori G.Z. Forsmanin kera lienee suurimmalta osalta laatinut valiokunnan mietinnön, jossa puollettiin esityksen hyväksymistä, vaikkakin erinäisin muutoksin, jotka tarkoittivat muun muassa sen epäkohdan poistamista, että asevelvollisuusrasitus varsinaisesti kohtasi vain niitä harvoja, jotka arvan nojalla kutsuttiin vakinaiseen sotapalvelukseen, kun sitä vastoin enemmistö luettiin nostoväkeen, jolla ei ollut mitään harjoitusvelvollisuutta rauhanaikana. Valiokunta ehdotti että kaikki, joita ei ollut arvan nojalla kutsuttu vakinaiseen palvelukseen, olisi kolmena vuotena peräkkäin kutsuttava harjoituksiin, yhteensä 90 päiväksi. Sen ohessa ehdotettiin, että eräät pykälät julistettaisiin perustuslain luontoisiksi, koska uuden lain oli määrä astua 1772 vuoden hallitusmuodon 18 §:n sijaan, jossa säädettiin, "että valtakunnan sotavoima jää entiseen ruotujakoonsa". Säädyssä Mechelin varsin taitavasti puolusti valiokunnan mietintöä, jonka kaikki säädyt hyväksyivät pääkohdiltaan ja keisari valtiosäätyjen hyväksymässä muodossa vahvisti.