Valtiopäiväin ulkopuolellakin koetti Mechelin toimia yleisen asevelvollisuuden hyväksymisen puolesta, esim. "Finsk Tidskriftissä" syksyllä 1877 julkaisemassaan kirjoitelmassa "Synpunkter i värnepliktsfrågan". Sodan hän myöntää pahaksi, mutta kansojen on kuitenkin oltava valmiita puolustautumaan tarpeen vaatiessa. Jos Suomi Venäjän ja jonkin muun vallan välisessä sodassa joutuisi hyökkäyksen alaiseksi, ei olisi asian eikä kansamme arvon mukaista jättää maamme puolustusta kokonaan venäläisen sotavoiman huoleksi. Valtiona on Suomen pakko ylläpitää sotaväkeä omaksi turvakseen ja keisarikuntaan yhdistettynä sen on velvollisuus ottaa osaa yhteiseen puolustukseen. Vanha ruotujakolaitoksemme on vanhettuneena kelpaamaton sotalaitoksen perustaksi ja pelkällä pestauksella ei riittävä sotavoima ole kokoon saatavissa.

Aatelissa teki Mechelin samoilla valtiopäivillä esityksen, että hallitsijalta anottaisiin seuraaville valtiopäiville ehdotusta 1772 vuoden hallitusmuodon ja 1789 vuoden yhdistys- ja vakuuskirjan lainsäännösten tarkistamiseksi tahi ainakin kodifioimiseksi, koska nämät vanhat perustuslakimme osin eivät enää olleet semmoisinaan voimassa, osin olivat erinäisiltä kohdin muutetut, osin taas eivät olleet aivan selviä ja täydellisiä, esimerkiksi mikäli koski varsinaisen lainsäädännön ja hallinnollisen määräysvallan välisiä rajoja sekä valtiosäätyjen toimivaltaa valtionbudjetin järjestelyssä. Lakivaliokunta puolsi anomusehdotusta tekijän esittämillä perusteilla. Valiokunnan mietinnön hyväksyivät aateli ja porvarissääty keskustelutta, mutta se hyljättiin pappis- ja talonpoikaissäädyissä, joissa oltiin sitä mieltä että, vaikka perustuslaeissa olikin puutteellisuuksia, ei aika nyt ollut sopiva säätyanomuksen tekemiseen asiasta, mistä ehkä syntyisi vaikeuksia, joita oli vältettävä; toimenpide oli sen vuoksi mieluummin jätettävä toistaiseksi. Asia siis raukesi. Tätä tulosta täytynee pitää valitettavana, sillä perustuslakiemme uudistus niin sisällyksen kuin muodonkin puolesta olisi puheenalaisena aikana luultavasti ollut paljoa helpommin toteutettavissa kuin myöhemmin, ja vaikkei se olisikaan turvannut perustuslaillista valtiomuotoamme kaikilta hävitysyrityksiltä, olisi se niitä ainakin vaikeuttanut, vanhojen perustuslakisäännöstemme osittainen epäselvyys kun on ollut omansa helpottamaan vihollistemme hyökkäyksiä. Mahdotonta ei ole, että tällaiseen säätyjen anomukseen silloin olisi suostuttu, koska keisari Aleksanteri II itse avatessaan 1863 vuoden valtiopäivät oli lausunut perustuslakiemme olevan uudistuksen tarpeessa ja myöhemmin maininnut sen seikan, että 1867 vuoden säädyille annettiin ainoastaan uuden valtiopäiväjärjestyksen, mutta ei uuden hallitusmuodon ehdotusta, johtuneen vain siitä, että tuollainen työ vaikean laatunsa takia vaati pitkällistä harkintaa eikä vielä ollut siihen määrään edistynyt, että keisari olisi voinut toteuttaa alkuperäistä aikomustaan jo silloin esittää ehdotuksen valtiosäädyille. Venäläiseltä taholta valtiojärjestystämme vastaan myöhemmin tehtyjä hyökkäyksiä on, niinkuin tunnettu, yleensä perusteltu sillä — tosin väärällä — väitteellä, etteivät Aleksanteri I ja hänen seuraajansa ole tunnustaneet vanhaa hallitusmuotoamme sitovaksi. Sellaista väitettä olisi tuskin voitu tehdä keisari Aleksanteri II:n itsensä julkaisemasta ja allekirjoittamasta hallitusmuodosta.

Suomen kielen oikeuksien laajentamisesta esitettiin samoilla valtiopäivillä useita vaatimuksia. Pappis- ja talonpoikaissäädyssä tehtyjen ehdotusten mukaisesti puolsi yleinen valitusvaliokunta anomusta, jossa pyydettiin ryhdyttäväksi sellaisiin toimenpiteisiin, että oikeus käyttää suomen kieltä tuomioistuimissa ja virastoissa astuisi voimaan, niinkuin oli luvattu 1863 vuoden keisarillisessa käskykirjeessä, kahdenkymmenen vuoden kuluessa eli ennen 1883 vuoden loppua. Osa valiokunnan jäsenistä vastusti kaikkia asiasta tehtyjä anomuksia. Helsingfors Dagbladin aputoimittaja, vapaamielinen Anders Chydenius sitä vastoin ehdotti tekemässään vastalauseessa, että suomen ja ruotsin kielen käyttäminen virastoissa järjestettäisiin hallitsijan ja valtiosäätyjen hyväksymällä lailla, joka saattaisi kielet tasa-arvoisiksi. Asiaa esiteltäessä aatelissa puolsi muiden muassa Mechelin Chydeniuksen vastalausetta. Snellman teki, neuvoteltuaan Dagbladin ryhmän jäsenten kanssa, pääkohdiltaan samansuuntaisen ehdotuksen. Tämäkin ehdotus sai kannatusta, mutta maamarsalkka, vapaaherra von Born kieltäytyi esittämästä sekä Chydeniuksen että Snellmanin ehdotusta, koska ne hänen käsityksensä mukaan koskivat kysymystä, joka oli luettava "valtakunnanhoitoon kuuluviin asioihin", joissa päätösvalta oli hallitsijalla yksin. Tätä maamarsalkan menettelyä vastaan panivat useat säädyn jäsenet, muiden muassa Mechelin, vastalauseen. Säädyt eivät päässeet yksimielisyyteen asiasta, minkä vuoksi ei syntynyt yhteistä anomusta, mutta pappis- ja talonpoikaissääty tekivät kumpikin yksityisen anomuksen, joista oli seurauksena asetusten julkaiseminen asiasta.

Suomalaisen väestön keskuudessa oli kauan vallinnut suurta tyytymättömyyttä sen syrjäytetyn aseman johdosta, jossa suomen kieli oli korkeamman koululaitoksen alalla, ja tämä tyytymättömyys tuotiin ilmoille samoilla valtiopäivillä kaikissa säädyissä anomuksissa suomen kielen saattamisesta käytäntöön opetuskielenä ylemmissä oppilaitoksissa sekä useiden uusien suomenkielisten lyseoiden perustamisesta. Valiokunta puolsi näiden toivomusten mukaista säätyanomusta, ja pitkien sekä osittain sangen kiivaiden keskustelujen jälkeen saatiinkin aikaan pääkohdiltaan valiokunnan mietinnön mukainen säätypäätös. Mechelin oli niitä aatelin jäseniä, jotka myönsivät suomen kieltä suosivalta taholta lausutut toivomukset oikeutetuiksi, mutta kannatti kuitenkin sitä säädyssä ehdotettua ja hyväksyttyä lisäystä, että uusia suomalaisia kouluja ei ollut perustettava niiden ruotsalaisten koulujen sijaan, joissa oli riittävästi oppilaita. Erästä anomusta, jossa ehdotettiin asetettavaksi komitea esittämään toimenpiteitä naissivistyksen kohottamiseksi, oli valiokunta ehdottanut hyljättäväksi, mutta Mechelin y.m. puolustivat sitä aatelissa. Kahden muun säädyn hylkäämänä anomus kuitenkin raukesi.

Sen johdosta että hallitus oli pyytänyt suostuntaa vankeuslaitoksen uudistusta ja uusien vankilarakennusten teettämistä varten, vaikka riittäviä varoja oli vakinaisessa valtiorahastossa, esitti Mechelin asiaa säädyssä keskusteltaessa sangen pontevasti periaatteena, jota valtiopäiväin alati tulisi noudattaa, että vakinaisen valtiorahaston varoja aina oli ensi sijassa käytettävä valtion tarpeisiin ja että suostuntaan oli turvauduttava vain silloin, kuin vakinaiset varat eivät riittäneet tarkoituksiin, joita säädyt katsoivat kannatusta ansaitseviksi. Hän viittasi tämän tueksi valtiopäiväjärjestyksen 36 §:ään, jonka mukaan valtiovaliokunnan on annettava mietintö, miten varoja on hankittava maan tarpeiden täyttämiseksi, "jollei valtiovaraston vakinaiset tulot siihen riitä". Saman tärkeän ja huomiota ansaitsevan katsantokannan hän esiintoi useiden muidenkin asiain käsittelyssä. "Me olemme täällä", hän lausui, "valvomassa veronmaksajain oikeuksia ja hallituksen avustajina toteuttamassa valtion tarkoitusperiä, mutta emme vain hankkimassa valtiolaitokselle mukavaa varojen ylenpalttisuutta".

Niinkuin ylempänä mainittiin, oli edellisten valtiopäiväin valtiovaliokunta katsonut mahdottomaksi toteuttaa Mechelinin valiokunnassa tekemää ehdotusta täydellisen budjettilaskelman laatimisesta kulloinkin seuraaviin valtiopäiviin asti kuluvalta ajalta. Osottaakseen että sellainen yritys ei ollut niin mahdoton kuin oli arveltu, ryhtyi Mechelin 1877 vuoden valtiopäivillä ollessaan uudestaan valtiovaliokunnan jäsenenä omin päin tekemään sellaista laskelmaa lähinnä seuraavaksi viisivuotiskaudeksi. Näytettyään yksityisesti laskelmansa valiokunnan puheenjohtajalle, vapaaherra S.W. von Troilille ja eräälle sen jäsenelle, J. Kurténille sekä saatuaan heidät vakuuttumaan siitä, että tehtävä oli ainakin likimäärin suoritettavissa, esitti hän laskelmansa valiokunnalle, jonka sen johdosta täytyi luopua entisestä kannastaan. Ja Mechelinin laskelmasta oli säädyille hyötyä, ne kun nyt katsoivat voivansa evätä tahi vähentää muutamia hallituksen pyytämiä suostuntaveroja, osottamalla tehtyjen laskelmain perusteella näiden tarpeettomuuden.

Eräs vuonna 1868 annettu asetus oli vapauttanut Suomen kaupan ja elinkeinot muutamista entisaikain rajoituksista, mutta paljon oli vielä jälellä säännöksiä, jotka liiaksi supistivat kansalaisten vapautta näillä toimialoilla. 1872 vuoden valtiopäivillä oli porvarissääty sentähden anonut erinäisiä muutoksia tehtäväksi mainittuun lakiin. Keväällä 1876 pidettiin Helsingissä yleinen teollisuudenharjoittajain kokous, jossa Mechelin senaatin määräyksestä toimi puheenjohtajana ja jossa päätettiin anoa lisäuudistuksia vapaamieliseen suuntaan. Hallituksen tämän johdosta asettama komitea, Mechelin puheenjohtajana, valmisti lakiehdotuksen, joka esitettiin 1877 vuoden valtiosäädyille ja pääkohdissa saavutti niiden hyväksymisen, minkä jälkeen julkaistiin 1879 vuoden elinkeinolaki, joka tuntuvasti laajensi Suomen kansalaisten, niin miesten kuin naistenkin, oikeutta rehellisellä työllä ansaita toimeentulonsa.

Valtiopäiväin koolla ollessa syttyi se Venäjän ja Turkin välinen sota, joka johti Bulgarian vapauttamiseen turkkilaisten vallasta. Syyskuussa lähti Suomen kaartinpataljoona Helsingistä ottamaan osaa sotaan, minkä johdosta kansalaiset panivat toimeen jäähyväisjuhlan alipäällystölle ja miehistölle kaartinmaneesissa ja upseeristolle Kaivohuoneella. Jälkimäisessä tilaisuudessa lausui Mechelin pääkaupungin jäähyväiset ja onnentoivotukset kutsuvieraille sekä sen lujan toivon, että Suomen kaartimme miehuullisesti ja järkähtämättä oli täyttävä sille uskotun tehtävän. Niinkuin tunnettu, ei tämä toivo pettänyt.

Jatkuvaa luottamustaan osottaakseen valitsi porvarissääty 1877 vuoden valtiopäivillä entisen jäsenensä Mechelinin pankkivaltuusmieheksi lähinnä seuraavaksi viisivuotiskaudeksi.

* * * * *