Moninaisista muista tehtävistään huolimatta jatkoi Mechelin kirjailijatoimintaansa. Sen johdosta että eräässä valtiollisia vaalijärjestelmiä käsittelevässä ranskalaisessa teoksessa oli esitetty virheellisiä tietoja Suomesta — tekijä mainitsee maamme edustajalaitokseksi ainoastaan senaatin (!) — lähetti Mechelin erääseen arvossa pidettyyn ranskalaiseen lainopilliseen aikakauskirjaan Suomen valtiosääntöä oikealta kannalta selvittelevän esityksen. Kotimaiseen sanomalehdistöön hän edelleenkin kirjoitteli. Muun muassa on Lainopillisen yhdistyksen aikakauskirjassa hänen laatimansa "kansalaistuttamista" käsittelevä tutkielma, jossa hän koettaa todistella, että Suomen kansalaisuudesta voimassa olevat säännökset osittain olivat epäselviä ja vaillinaisia, minkä vuoksi niiden sijaan oli saatava uusi hallitsijan ja valtiosäätyjen hyväksymä laki. Finsk Tidskriftissä hän julkaisi lukuisia kirjoitelmia. Niistä mainittakoon arvostelu W. Laguksen kirjoittamasta J.J. Nordströmin elämäkerrasta. Arvostelussaan Mechelin koettaa osottaa, että Nordström oli vapaamielisempi ja vähemmän yksipuolisesti vanhoillinen, kuin minä häntä oli Ruotsissa muutamilla tahoilla pidetty. Juuri vapaamielisyys, huomauttaa Mechelin, saattaa joskus johtaa vanhoillisuuteen, kun pyritään mikäli mahdollista säilyttämään vanhastaan olevaa, kansalaisvapautta turvaavaa yhteiskuntalaitosta kumoukselliselta mielivallalta. Se oli Nordströmin kanta hänen Suomessa ollessaan. Ruotsissa olivat olot tosin osittain toisellaiset. Toinen Mechelinin Finsk Tidskriftissä julkaisema kirjoitelma käsittelee "neljää säätyä" ja huomauttaa varsin tärkeitä edistysaskeleita uudessa 1869 vuoden valtiopäiväjärjestyksessä olevan sen ensimäisen §:n nimenomaisen säännöksen, että säädyt "edustavat Suomen kansaa", eikä siis — niinkuin aikaisemmin käsitettiin — kukin sääty vain omaa yhteiskuntaluokkaansa, ja että kolmen aatelittoman säädyn äänioikeutta oli laajennettu. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että uusi valtiopäiväjärjestys oli vain väliaste, sillä nelisäätyjärjestelmä oli kuin olikin vanhettunut eikä vastannut uuden ajan vaatimuksia. — Lämmin muistokirjoitus v. 1877 kuolleesta piispa Frans Ludvig Schaumanista esittää tämän merkillisen miehen ansioita perustuslaillisen tietoisuuden herättämistyössä maassamme ja vanhan kirkkolakimme uudistuksessa.

Elokuussa 1878 otti Mechelin kutsuttuna osaa Tukholmassa pidettyyn yleiseen vankeinhoitokongressiin, missä mielenkiinnolla kuunneltiin hänen lausuntojaan erinäisistä kongressissa käsitellyistä kysymyksistä, esimerkiksi niistä kokemuksista, joita oli saatu muutamien rikoksentekijöille määrättyjen rangaistusten vaikutuksesta rangaistuihin. Pohjoismaiden, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen, edustajat pitivät yksityisiäkin kokouksia, joissa Mechelin valittiin Suomen ryhmän varapuheenjohtajaksi. Kongressin osanottajain Upsalaan tekemällä huvimatkalla pidettiin yhteiset päivälliset, jossa tilaisuudessa hän, silloisten ruotsalaisten sanomalehtien kertomuksen mukaan, "puhui pontevasti totuuden, oikeuden ja vapauden puolesta", minkä jälkeen laulettiin "Maamme". Kotimaahan palattuaan teki hän Finsk Tidskriftissä selkoa kongressissa käsitellyistä kysymyksistä, valittaen että Suomen hallitus oli laiminlyönyt lähettää Tukholmaan virallisen edustajan.

Yleisen asevelvollisuuden toimeenpanon sekä erinäisten muiden seikkain johdosta oli odotettavissa niin suurta valtion menojen lisääntymistä, että valtion tulojenkin lisääminen kävi välttämättömäksi. Heräsi kysymys, miten tämä olisi parhaiten aikaansaatavissa, ja kysymystä selvittelemään asetettiin syksyllä 1879 n.k. "suuri verokomitea", jossa Mechelin taaskin oli puheenjohtajana. Valmistautuakseen tehtäväänsä teki hän kesällä 1879 matkan Tukholmaan. Marraskuussa 1880 komitea antoi mietintönsä, jossa ehdotettiin kannettavaksi osin kulutusveroa mallasjuomista ja tupakasta, osin suostuntaveroja kiinteistöistä ja tuloista, mitkä ehdotukset hallitus eräin muutoksin esitti seuraaville välipäiville.

Niinkuin jo olemme havainneet, oli Mechelin tarmokkaasti toiminut paremman järjestyksen aikaansaamiseksi niihin valtion tuloja ja menoja osottaviin laskelmiin, joiden nojalla valtiosäätyjen oli päätettävä, mitä ja minkä suuruisia suostuntaveroja oli myönnettävä valtion tarpeiden täyttämiseksi. Hänen oli onnistunut saattaa tehtävä ainakin lähemmäksi ratkaisuaan. Mutta niin kauan kuin valtiopäivät kokoontuivat vain joka viides vuosi, vaikeutti tietenkin tuo pitkä ajanjakso, mikä laskelmain tuli käsittää, täysin tarkkojen tulosten saavuttamista. 1869 vuoden valtiopäiväjärjestyksessä oli säädetty, että säädyt oli kutsuttava kokoon "ainakin joka viides vuosi", joten niiden kokoonkutsuminen useamminkin ei ollut vastoin valtiopäiväjärjestystä. Mechelin laati komitean mietintöön johdannon, jossa hän osotti, miten varsinkin valtion budjetin laatimisen takia oli tarpeellista kutsua säädyt useammin koolle, ja komitea yhtyi tähän, esittäen että säädyt yleensä kokoontuisivat joka kolmas vuosi. Tämä toive toteutuikin, sillä kutsuessaan koolle 1882 vuoden valtiopäivät hallitsija ilmoitti aikomuksensa olevan sallia säätyjen kokoontua joka kolmas vuosi, ja koko ajanjakson 1882-1900 tätä menettelytapaa todella noudatettiinkin. Vuodesta 1882 lähtien säätyjen tiedoksi annetut budjettilaskelmat samoinkuin näiden suostuntakysymyksistä tekemät päätöksetkin voivat niinmuodoin nojautua entistä parempiin perustuksiin, mikä epäilemättä on ollut veronmaksajillekin hyödyksi. Mechelin on huomattavassa määrässä edistämällä valtionbudjettimme laadinnan ja käsittelyn oikeiden perusteiden selvittelemistä kieltämättä tehnyt maallemme tärkeän palveluksen.

1877-78 vuoden valtiopäivät aiheuttivat tavallaan valtiollisten puolueidemme uuden ryhmityksen. Siinä puolueessa, jota oli tapana sanoa "ruotsalaiseksi", oli tosin jo aikaisemminkin vallinnut erimielisyyttä äärimäisyysryhmän eli "viikinkien" — nimi johtui 1870-luvun alussa ilmestyneestä "Vikingen"-lehdestä — ja maltillisten välillä, joiden jälkimäisten pää-äänenkannattajana oli Helsingfors Dagblad, mutta joiden keskuudessa myös oli erinäisiä puoluevivahduksia. Maltillisiin luettiin muuan LXI (kuusikymmentäyksi) niminen valtiollis-kirjallinen seura, joka oli ottanut nimensä 1861 vuoden valiokuntajulistuskirjan johdosta syntyneen adressipuuhan muistoksi ja jonka johtomiehiä Mechelin oli. Erimielisyys ruotsalaisen puolueen jyrkän ja maltillisen ryhmän välillä esiintyi entistä selvemmin 1877 vuoden valtiopäivillä, jolloin Dagbladin ryhmän enemmistö oli yhtynyt suomenmielisiin asevelvollisuusasiassa ja kielikysymyksessäkin osottautunut taipuvaiseksi suostumaan näiden toivomuksiin. Viikinkien taholla katsottiin Dagbladin ryhmän olleen liian myöntyväinen ja varsinkaan Mecheliniä ei pidetty kielikysymyksessä täysin "luotettavana". Dagbladin ryhmä puolestaan alkoi ajatella järjestäytymistä erityiseksi valtiolliseksi puolueeksi omine ohjelmineen ja käyttämällä nimeä "liberaalinen puolue". Mechelin oli tämän aatteen innokkaita kannattajia. Eräs hänen Finsk Tidskriftin 1879 v:n helmikuun vihossa julkaisemansa kirjoitelma "De politiska partierna" puoltaa aatetta, että kaikki ne, jotka maassamme tahtovat edistää kehitystä vapaamieliseen suuntaan kaikilla yhteiskunnan toimialoilla, lähemmin liittyisivät yhteen. Hän toivoo, että eri puolueiden maltillisista aineksista voidaan muodostaa uusi keskustapuolue, joka kielikysymyksessä omaksuu ohjelmakseen molempain kielten tasa-arvoisuuden ja hylkää kumpaisenkin sortamisen. "Suomen ruotsinkieliset eivät ole mikään Ruotsin lisäke, vaan elimellinen osa Suomen kansaa; mutta maamme sivistynyt sääty tarvitsee kumpaisenkin kotimaisen kielen taitoa." Arvostellen suomalaista puoluetta hän havaitsee siinäkin olevan sekä jyrkkiä että maltillisia aineksia ja pitää viimeksi mainittujen ja liberaalisen ryhmän yhteistoimintaa mahdollisena, kunhan vain suomalaisella taholla opitaan oikein tuntemaan liberaaliemme ja yleensä liberalismin todelliset tarkoitusperät, joita hän tarkemmin selvittelee tehtyjä hyökkäyksiä torjuen. — Tätä kirjoitelmaa arvostelivat suomenmieliseltä taholta ankarasti G.Z. Forsman ynnä muut, mutta tämä ei estänyt Mecheliniä yksissä neuvoin R. Lagerborgin ja R. Castrénin kanssa laatimasta varsinaista ohjelmaa, joka julkaistiin Helsingfors Dagbladissa joulukuun 5 p:nä 1880 53 kansalaisen allekirjoittaman kiertokirjeen seuraamana. Ohjelma vaatii laitostemme, varsinkin valtiollisten, kehittämistä, kuitenkin äkkiä siirtymättä aivan uusiin oloihin. Perustuslaillinen järjestelmä on maassamme varmemmin ja täydellisemmin toteutettava. Tärkeimmät toimenpiteet tämän päämäärän saavuttamiseksi ovat valtiopäiväkausien lyhentäminen, painovapauslain säätäminen, valtiosäätyjen toimivallan laajentaminen valtion rahahallinnon alalla sikäli, että menoarvion vaihteleva osa kokonaan tulee niiden myötävaikutuksen varaan ja ettei hallitus yksin saa määrätä minkäänlaista veroa, n.s. hallinnollisen lainsäädäntövallan tarkempi rajoittaminen, hallituslaitosten tarkoituksenmukaisempi järjestely, Suomen ja keisarikunnan unionisuhteen selvempi määrittely. — Liberaalinen puolue tahtoo panna taloudellisiin ja raha-asiallisiin kysymyksiin enemmän huomiota kuin niiden osaksi on tähän asti tullut. Puolueen periaate, että yksilöt itse ovat taloudellisten etujensa parhaat valvojat, ei tiedä sitä, että valtion on noudatettava täydellistä passiivisuutta taloudellisen elämän kysymyksissä, vaikkakin valtion tulee olla mitenkään häiritsevästi puuttumatta yksityiseen yritteliäisyyteen. Valtion on edistettävä maanviljelystä, teollisuutta ja kauppaa parantamalla niiden yleisiä ehtoja. Teknillisiä ja kauppaoppilaitoksia perustamalla, kulkuneuvoja parantamalla, järkevällä taloudellisella lainsäädännöllä, kauppasopimuksilla y.m. valtio osaltaan edistää aineellista hyvinvointia rajoittamatta yksilöjen toimintavapautta. — Liberaalinen puolue omaksuu kansanvaltaiset periaatteet, mikäli ne tarkoittavat kaikkien tasa-arvoisuutta lain edessä sekä sääty- ja henkilöetuoikeuksien poistamista, mutta hylkää demagogian karkeaa, abstraktista tasa-arvoisuutta tavoittelevan vaatimuksen, joka pyrkii poistamaan ne luonnonlahjojen, kasvatuksen, sivistyksen, varallisuuden ja vaikutuskyvyn aikaansaamat eroavaisuudet, mitkä luonnonlakien ja kaikkien kansojen kokemuksen mukaan aina ovat olleet olemassa, ja josta olisi seurauksena kaikkien ihmisten vajoaminen yhteiskunnan alimmalle tasolle. — Puolue myöntää empimättä tarpeelliseksi, että perustetaan riittävästi suomenkielisiä lyseoita, mutta tätä tarvetta ei ole tyydytettävä supistamalla tahi sortamalla niitä kouluja, joissa ruotsi on opetuskielenä. Kieli- ja kansallisuuskysymys ei saa olla valtiollisen puoluejaon perustana eikä liioin määrätä valtiollisten harrastusten suuntaa ja sisällystä. Liberaalien kanta tässä asiassa on se, että kumpikin kieli on tunnustettava yhtä oikeutetuksi maassamme ja että tähän on pantava tarpeeksi huomiota niin koululaitosta järjesteltäessä kuin valtioelämässäkin. Ruotsi on kotimainen kieli, joka ei ainoastaan ole sivistyneen säädyn enemmistön, vaan osittain rahvaankin kieltämätön ja luonnollinen äidinkieli, ja tulee sen saada säilyttää tämä asemansa. Se läheinen suhde länsimaiden henkiseen elämään, johon olemme joutuneet sen johdosta, että maamme toista kieltä ymmärretään Skandinavian maissa ja että Suomessa esteettä voimme seurata näiden maiden kulttuuria ja käyttää hyväksemme sen ilmauksia, vahvistaa meitä eristetyssä asemassamme. Mutta ruotsinkielinen säätyläisluokka ei silti saa osottautua nurjamieliseksi niille harrastuksille, jotka tarkoittavat suomen kielen aseman kohottamista ruotsin kielen tasalle. Itse se varsin suureksi osaksi polveutuu suomalaisesta rahvaasta, se on solidaarinen koko kansakunnan kanssa; yhteinen historiallinen kehitys on yhdistänyt kaikki Suomen asujamet yhdeksi kansaksi, yhtenäiseksi valtiolliseksi kansakunnaksi. Suomen sivistyneen säädyn, yleensä kaikkien kansalaisten, joiden toiminnalla on jotakin merkitystä ruotsalaisen tahi suomalaisen kotiseudun piirin ulkopuolellakin, on osattava maamme molempia kieliä. Suomen kielen käyttäminen oikeuksissa ja virastoissa on toteutettava suomea puhuvan väestön oikeutettujen vaatimusten ja tarpeiden mukaisesti. Liberaalinen puolue tahtoo kielikysymyksessäkin työskennellä sen kumpaisenkin kansanaineksen keskinäisen kunnioituksen ja hyvän sovun puolesta, joka antaa jokaiselle kelvolliselle isänmaalliselle työlle tunnustuksensa siihen katsomatta, käytetäänkö tässä työssä ruotsin vai suomen kieltä.

Liberaalisen puolueen tarkoitusperää, kumpaiseenkin kielipuolueeseen kuuluvain henkilöiden yhdistämistä yhteiseen toimintaan vapaamieliseen suuntaan maamme yhteistä parasta koskevissa kysymyksissä, ei kuitenkaan saavutettu. Suomenmieliseltä taholta tehtiin kiivaita hyökkäyksiä ohjelmaa vastaan, jonka Snellman julisti sisältävän vain joutavaa lorua. Hänen mielestään tuli sivistyneen luokan ja kansan suomenkielisen pääosan sulautua yhdeksi kansakunnaksi, ja sitä varten oli edellisen omaksuttava jälkimäisen kieli. Siinäkin osassa suomenmielistä puoluetta, missä ei tehty yhtä pitkälle meneviä vaatimuksia, peljättiin että yleinen liittyminen liberaaliseen ohjelmaan liiaksi syrjäyttäisi ja viivyttäisi sitä kieliolojen järjestelyä, jonka pikaista toteuttamista pidettiin ylen tärkeänä. Se 20 vuoden aika, jonka kuluessa v. 1863 annetun lupauksen mukaan kysymys suomen kielen käyttämisestä oikeuksissa ja virastoissa oli saatava ratkaistuksi, läheni loppuansa, ja peljättiin, etteivät liberaalit valtaan päästyään tässä kysymyksessä osottaisi tarpeellista pontevuutta. Tuskin käynee kieltäminen, että suomenmielisellä taholla annettiin liian vähän tunnustusta liberaaliselle ohjelmalle ja ettei tarpeeksi myönnetty sen laatijoilla olleen vakavaa tarkoitusta järjestää kielten asema kohtuuden periaatteiden mukaisesti. Ruotsinmieliselläkään taholla ei ohjelma saavuttanut yleistä kannatusta; sen katsottiin liian paljon myöntyvän "fennomanian" vaatimuksiin ja sen osaksi suomenmieliseltä taholta tulleesta kohtelusta saivat tietenkin kiihkoruotsinmieliset yllykettä. He saivat v. 1883 Nya Pressenistä oman äänenkannattajansa. Puolueen perustaminen, joka isänmaan yhteistä etua silmällä pitäen asettuisi puolueettomaksi kumpaankin kielipuolueeseen nähden, oli kuitenkin, vaikkakin ehkä silloin liian aikaisin herätetty, huomiota ansaitseva ajatus, jonka myöhempi historiamme yhä selvemmin on osottanut oikeaksi. Omasta puolestaan Mechelin edelleenkin jäi liberaalisessa ohjelmassa esittämälleen kannalle, ja tämä oli omansa saattamaan hänet valtiollisten olojemme käytyä uhkaaviksi varsin sopivaksi esiintymään sinä koko kansakuntamme edustajana, jona hän viimeisinä elinvuosinaan kieltämättä oli.

* * * * *

Sanoma, että Suomen jalo hallitsija, keisari Aleksanteri II, oli saanut surmansa salamurhaajan kädestä maaliskuun 13 p:nä 1881, herätti täällä tietysti suurinta hämmästystä. Yleisesti tunnustettiin maamme suuri kiitollisuudenvelka vainajalle. Hautajaisissa, jotka pidettiin saman kuun 27 p:nä Pietari-Paavalin tuomiokirkossa Pietarissa, oli Mechelin professori Ahlqvistin kera yliopiston edustajana, jolloin he laskivat kaksi muistoseppeltä, toisen koko yliopiston, toisen ylioppilaskunnan puolesta. Sen ohessa esitti säätyjen lähetystö Mechelinin laatiman, Suomen kansan surua ilmaisevan adressin.

Nihilistinen liike ja tuon tuostakin tehdyt murhayritykset, jotka vihdoin johtivat keisarimurhaan, synnyttivät Venäjällä vastavirtauksen, joka vahvisti sitä vapaamielisyydelle vihamielistä suuntaa, jonka edustajia olivat Pobedonostseff ja hänen kaltaisensa. Meidän maahamme nähden kulki uuden hallituksen politiikka kuitenkin lähinnä seuraavina vuosina edellisen hallituksen noudattamaan perustuslailliseen, Suomen erikoisaseman tunnustavaan suuntaan. Erinäisiä muutoksia tapahtui kuitenkin maamme korkeimman hallituksen jäsenistössä. Kesäkuun 2 p:nä 1881 erosi kreivi Adlerberg kenraalikuvernöörinvirasta ja hänen sijalleen astui kreivi Feodor Logginovitsch Heiden. Saman vuoden syyskuussa vapautettiin omasta pyynnöstään vapaaherra Emil Stjernvall-Walleen ministerivaltiosihteerinvirasta ja hänen seuraajakseen nimitettiin salaneuvos Theodor Bruun.

Kohta keisari Aleksanteri III:n ryhdyttyä hallitukseen julkaistiin käsky valtiopäiväin kokoontumisesta seuraavan vuoden alussa. Näihinkin Mechelin otti osaa ritariston ja aatelin jäsenenä, jossa säädyssä vapaaherra Samuel Werner von Troil oli maamarsalkkana. Mechelin oli sen ehdotuksen allekirjoittajia, jossa esitettiin muistopatsaan pystyttämistä Aleksanteri II:lle, joka patsas sukupolvesta toiseen oli todistava Suomen kansan kiitollisuutta. M. valittiin näilläkin valtiopäivillä valtio- ja asevelvollisuusvaliokunnan jäseneksi ja oli niiden kumpaisenkin puheenjohtajana. Säädyssä hän taaskin teki erinäisiä anomusehdotuksia. Eräässä niistä hän ehdotti, että keisari antaisi valtiosäädyille hallituslaitosten uudistusta koskevan lakiehdotuksen. Senaatin talousosastoa ei enää olisi rasitettava vähäpätöisillä asioilla, jotka sopivammin olisivat alempain keskusvirastojen ja senaatin eri toimituskuntain lopullisesti ratkaistavia. Ehdotus lähetettiin lakivaliokuntaan, joka ei kuitenkaan ehtinyt sitä käsitellä. Toivomus toteutui kuitenkin jonkin ajan kuluttua Mechelinin itsensä ollessa hallituksen jäsenenä. — Toinen anomusehdotus koski komitean asettamista kehittämään suomalaista virkakieltä. Yleinen valitusvaliokunta puolsi toimenpidettä, mutta säädyt eivät päässeet yksimieliseen päätökseen, joten asia raukesi. — Kolmas hänen tekemänsä ehdotus tarkoitti maaverojen muuntamista määrätyksi rahasummaksi ja perustui syihin, jotka jo oli esitetty 1877 v:n valtiosäätyjen vastauksessa veroparselien muuntamista koskevaan esitykseen. Ehdotuksen hyväksyi kolme säätyä (ei pappissääty), mutta keisari ei katsonut "tätä nykyä" olevan syytä suostua siihen; hän antoi kuitenkin seuraaville valtiopäiville veroruplanosotuksen muutosta koskevan esityksen, jonka säädyt hyväksyivät ja josta oli seurauksena maaverojen tuntuva huojennus. — Valtiovaliokunnassa käsiteltäessä kysymystä suostuntavaroista myönnettävistä määrärahoista yhtyi vähemmistö, Mechelin ynnä eräät muut, vastalauseeseen, jossa esitettiin, etteivät valtiosäädyt antaisi suostumustaan siihen, että leimapaperivero suoritetaan yleiseen valtiorahastoon, koska laskelma osotti tämän rahaston tulojen ilman mainittua veroakin riittävän menoihin. Tähän käsitykseen valtiosäädyt yhtyivät, ja siten joutui leimapaperivero valtiosäätyjen käytettäväksi.