Mechelin jatkoi edelleen maamme valtiosäännön selvittelemistä muukalaistenkin tajuttavaksi. Parisissa ilmestyvässä "Bulletin de la société de législation comparée" nimisessä aikakauskirjassa hän v. 1885 julkaisi tästä kirjoitelman, ja seuraavana vuonna hän toimitti painosta samaa kysymystä käsittelevän, niinikään ranskankielisen teoksen "Précis du droit public du Grand-duché de Finlande". Ollakseen varma siitä, ettei teokseen ollut pujahtanut virheitä, luetutti hän sen ennen painattamista senaattori Alexander Brunoulla, jota pidettiin lakiemme erinomaisena tuntijana. Asiantuntijat ovat vakuuttaneet, että teos sekä sisällyksensä että muotonsa puolesta erinomaisesti vastasi tarkoitustaan ja on helpottanut ulkomaalaisten tutustumista Suomen valtiollisiin oloihin, sen valtiosääntöön ja hallintolaitoksiin, joista heidän aikaisemmin oli ollut varsin vaikea hankkia tietoja. Vielä samana vuonna ilmestyi uusi ranskankielinen laitos; 1887 julkaistiin teos venäjän-, 1889 englanninkielisenä. Englanninkielisen käännöksen suoritti Englannin silloinen Helsingissä oleva sijaiskonsuli Charles Cooke, ja varustettiin se selittävillä muistutuksilla sekä liitteellä, joka muun muassa sisälsi Suomelle annetut hallitsijavakuutukset.
Teos tuotti sekä tekijälleen että maallemme uusia hyökkäyksiä vastustajamme taholta. K. Ordin julkaisi jo v. 1887 teoksesta käännöksen, varustettuna muistutuksilla, joilla yritettiin todistaa Mechelinin esitys vääräksi, ja Venäjän taantumukselliset lehdet, toinen toisensa jälkeen, yhtyivät Ordiniin. Mechelin vastasi Ordinin väitteisiin aikakauskirjassa Vjästnik Evropij, Ordin puolestaan vastasi Novoje Vremjassa ja Russkij Vjästnikissä, väittäen muun muassa, että keisari Aleksanteri I:sen Porvoossa antama juhlallinen vakuutus maamme uskonnon, perustuslakien ja säätyerioikeuksien säilyttämisestä oli pelkkä olosuhteiden mukaan sovitettu korulause. Vuonna 1889 samainen Ordin julkaisi kaksiniteisen, "Suomen valloitus", nimisen teoksen, joka oli täynnä valheita ja vääristelyjä, mutta siitä huolimatta sai Venäjän tiedeakatemian palkinnon. Vastatakseen näihin Ordinin hyökkäyksiin esiintyivät meidän puoleltamme muiden muassa professori J.R. Danielson, julkaisten historiallisen teoksensa "Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan" (1890), joka ilmestyi kolmena painoksena ja usealla kielellä, sekä professori R. Hermanson kirjasellaan "Finlands statsrättsliga ställning" (1892).
Keväällä 1889 ilmestyi Marquardsenin teoksessa Handbuch des öffentlichen Rechts Mechelinin laatima laajahko esitys Suomen valtio-oikeudesta, sisältäen pääasiallisesti samaa kuin "Précis du droit". Hän osottaa, objektiivisesti esittämällä tosiasioita, että keisari Aleksanteri I Porvoon valtiopäivillä vahvisti ja vakuutti valtiomuodon, joka oli erityisen valtion valtiosääntö, ei vain maakuntahallitusmuoto, ja jota ei kansaneduskunnan suostumuksetta voida kumota eikä muuttaa, ja että keisari itsekin oli siten käsittänyt asian. Suomen yhdistäminen Venäjään ei ollut anastus vaan unioni, ei kuitenkaan personallis-, vaan realiunioni. Suhteissa vieraisiin valtioihin jää kuitenkin unioneille ominainen valtio-oikeudellinen kaksinaisuus syrjään kokonaisuuden tieltä sikäli, että keisari koko valtakunnan nimessä johtaa ja ratkaisee ulkoasiat.
On kieltämätöntä, että Mechelin näillä valaisevilla esityksillään on ansainnut isänmaansa kiitollisuuden, vaikka eräissä yksityiskohdissa käyneekin oikeustieteelliseltä kannalta puolustaminen eriäviä mielipiteitä. Onko Suomen yhdistämistä Venäjään sanottava "realiunioniksi" vai muuksi, onko Suomella katsottava olevan "osittainen suvereniteetti", nimittäin sisäisissä, mutta ei ulkoasioissa — ne ovat pelkkiä teoreettisia kysymyksiä, käytännöllistä merkitystä vailla olevia nimikysymyksiä. Pääasia on että Suomi, vaikkakin erottamattomasti yhdistettynä Venäjän keisarikunnan kanssa yhdeksi valtakunnaksi, kuitenkin on sisäisesti itsenäinen, sillä kun on oma lainsäädäntönsä ja itsehallinto-oikeus. Puolueettomasti arvosteleva tiede onkin tunnustava Mechelinin käsityksen Suomen v. 1809 säädetystä valtiollisesta asemesta pääkohdiltaan oikeaksi. Maallemme vihamielisellä taholla on väitetty tämän käsityksen olevan vain Mechelinin "keksintöä". Tähän käy kuitenkin huomauttaminen, että mainitun mielipiteen esitti jo ennen Mechelinin aikoja muiden muassa Israel Hwasser v. 1838 — vuotta ennen Mechelinin syntymää — julkaisemassaan kirjasessa "Allianstraktaten emellan Sverige och Ryssland 1812". Lukuisat sekä koti- että ulkomaiset tutkijat niin aikaisemmilta kuin myöhemmiltäkin ajoilta, joukossa eteviä valtio-oikeuden tuntijoita, jotka kylläkin ovat voineet perustaa mielipiteensä omiin tutkimuksiinsa, ovat kannattaneet samanlaista käsitystä. Se seikka että Mecheliniä ennen muita on pidetty oikeustaistelumme keskeisenä henkilönä ja että itäisten vihamiestemme kiukku ensi sijassa on purkautunut häneen, todistaa vain, että hän on suuremmalla sitkeydellä, perinpohjaisemmalla selvittelyllä ja perustelulla sekä selvemmin ja vakuuttavammin kuin kukaan muu puolustanut Suomen oikeuksia aikansa sivistyneen maailman edessä.
1880-luvun lopulla viskattiin maatamme vastaan uudistumistaan uudistuvia syytöksiä. Niinpä tehtiin esimerkiksi Pietarin poliisilaitokselle ilmiantoja, että Suomesta tuotu voi oli margariinilla sekotettua. Tuskin oli tämä väite analyysien nojalla osotettu vääräksi, kun Suomen valtionrautateiden hallintoa vastaan tehtiin uusi ilmianto, että Pietarissa halkojen punnitsemiseen käytetty vaaka oli väärä. Tämäkin syytös havaittiin tarkemmin tutkittaessa aiheettomaksi. Näiden alituisten hyökkäysten johdosta senaatti päätti Mechelinin ehdotuksesta esittää kenraalikuvernööri Heidenille, että tämä ryhtyisi toimenpiteisiin aiheettomain syytösten torjumiseksi, ja Heiden suostuikin todella Hallituksen Sanansaattajassa (toukokuussa 1889) julkaisuttamaan tuollaisen selvityksen keisarille-suuriruhtinaalle annettuna raporttina. Mutta Venäjän vaikutusvaltaisissa piireissä kasvoi kiihkokansallinen virtaus yhä voimakkaammaksi, ja Heiden muutti tämän mukaisesti kantaansa, minkä johdosta hänen ja senaatin suomenmielisen ryhmän välillä aikaisemmin vallinnut verraten luottavainen suhde katkesi.
Venäläiseltä taholta vaadittiin Suomen posti-, tulli- ja rahalaitoksen yhdistämistä vastaaviin Venäjän laitoksiin, ja tammikuussa 1890 ilmoitettiin virallisesti, että keisari oli käskenyt asettaa kolme komiteaa, puheenjohtajana Suomen kenraalikuvernööri, käsittelemään näitä kysymyksiä. Komiteain jäseninä oli sekä venäläisiä että suomalaisia. Jälkimäisiä olivat valtiovaraintoimituskunnan päällikkö, vapaaherra Molander, ministerivaltiosihteerinapulainen v. Daehn ja senaattori Tudeer. Molander, joka oli tulli- ja rahalaitoskomiteain jäsenenä, vastusti enemmistön vaatimaa näiden suomalaisten laitosten yhdistämistä venäläisiin laitoksiin esittäen perusteelliset vastalauseet, joita varten Mechelin, joka Molanderin poissaollessa oli valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä, hankki tälle asiallisia tietoja. Rahalaitoskysymystä koskeva komiteanmietintö, jossa ehdotettiin ruplaa yhteiseksi rahayksiköksi, lähetettiin lausunnon saamista varten Suomen senaatille, joka antoi lausunnon laatimisen Mechelinin tehtäväksi. Tämä pani kaiken kykynsä epäävään suuntaan käyvän lausunnon laatimiseen, jonka senaatti hyväksyi ja puolestaan lähetti Pietariin, missä sen sanotaan saaneen aikaan, että rahaministeri Wyschnegradski, luopuen entisestä käsityksestään asiassa, oli keisarille esittänyt ehdotuksen sikseen jätettäväksi.
Yleinen mieliala Suomessa oli näiden uhkaavien hankkeiden johdosta tietenkin kiihdyksissä, ja 1890 vuoden lopussa matkusti maamarsalkka, senaattori V. von Haartman muiden 1888 v:n valtiopäiväin puhemiesten kera Venäjän pääkaupunkiin hallitsijalle esittämään maamme huolia. Mutta ainoastaan arkkipiispa T.T. Renvallin onnistui hetkiseksi päästä hallitsijan puheille.
Suunnitellut toimenpiteet jäivät kuitenkin osittain toteuttamatta. Rahalaitosta koskevasta asiasta annettiin elokuun 14 p:nä 1890 keisarillinen julistus, jolla Venäjän setelien ja Venäjän vaihtorahan vastaanotto maksuja Suomessa suoritettaessa järjestettiin, mutta Suomen ja Venäjän rahalaitoksen yhdistäminen sai raueta. Kysymys Suomen tullilaitoksen yhdistämisestä Venäjän tullilaitokseen jätettiin toistaiseksi sillensä. Sitä vastoin ei senaatin epäävästä lausunnosta huolimatta onnistuttu estää postilaitoksen venäläistyttämistä, mikä toteutettiin kesäkuun 12 p:nä 1890 annetulla postijulistuskirjalla, joka asetti mainitun laitoksen Venäjän sisäasianministerin ja Venäjän postilaitoksen päällikön valvonnan alaiseksi.
Samalla kertaa kun postijulistuskirja virallisissa lehdissä julkaistiin heinäkuun 7 p:nä, ilmoitettiin näissä, että Mechelin omasta pyynnöstään oli saanut eron senaattorinvirastaan. Erimielisyys mainituissa kolmessa komiteassa käsitellyissä kysymyksissä, etenkin postikysymyksessä, oli saattanut hänen ja kenraalikuvernöörin välit entistäänkin kireämmiksi, ja hän sai viimeksi mainitulta kehotuksen pyytää eroa, minkä hän katsoikin olevan tekeminen ja jätti erohakemuksensa jo toukokuun lopussa. Hakemus kuitenkin oli ehdollinen, mutta siihen suostuttiin ilman muuta kesäkuussa. Sanoma tästä herätti maassamme yleistä alakuloisuutta, sen kun katsottiin todistavan valtiollisen aseman arveluttavuutta. Mechelin sai eronsa johdosta kansalaisiltaan vastaanottaa lukuisia kiitollisuudenosotuksia hyvin suoritetusta työstä, — adresseja, tervehdyslähetystöjä, sähkösanomia — minkä ohessa häntä tervehdittiin laululla monilukuisen väkijoukon läsnäollessa. Syksyllä, lokakuun 1 p:nä, pitivät senaatin jäsenet hänelle jäähyväispäivälliset, joissa talousosaston varapuheenjohtaja S.W. von Troil julki toi entisten virkatoverien kunnioituksen ja ystävyyden tunteet Mecheliniä kohtaan. Kiittäen tästä lausui viimeksi mainittu ilonsa sen johdosta, että neuvostossa oli miltei poikkeuksetta vallinnut yksimielisyys niihin periaatteisiin nähden, joiden mukaan maamme oikeudelliselle asemalle tärkeitä kysymyksiä oli arvosteltava. Poikkeus perustuslaeista, hän jatkoi, on säädetty (postijulistuskirja), mutta tämä poikkeaminen ei ole voinut tehdä tyhjäksi perustuslakien oikeata sisällystä eikä velvoittaa meitä vastedes tulkitsemaan niitä toisin kuin ennen. On joskus lausuttu, ettei senaatti ole ollut kyllin diplomaattinen eikä notkea esitystavassaan. Totta onkin, että valtiollisessa toiminnassa muotokin on tärkeä. Me olemme alati katsoneet korkeimman vallan ratkaistaviksi alistettavissa asioissa olevan selvästi esitettävä käsityksemme lain sisällyksestä ja suoraan lausuttava mielipiteemme siitä, mikä maallemme on hyödyllistä. Epäilemättä on juuri tämä menettely oikea, ainoa oikea. Sillä ainoastaan siten voivat oikeat tiedot suuriruhtinaanmaan asioista päästä hallitsijan kuuluville. Suora puhe ei estä sävyisää muotoa. Epäävä neuvo ratkaisemattomassa asiassa ei ole sopimatonta vastustusta. Mutta mielistelyn ja myöntyväisyyden luikerrukset olisivat sellaisissa oloissa varmaan kaikkein turmiollisin keino.
Samalla kertaa kuin Mechelin oli prokuraattori v. Weissenbergkin pyynnöstään saanut eron, ja kohdakkoin sen jälkeen erosi Montgomery Suomen valtiosihteeristöön perustetun komitean jäsenyydestä. Seuraavana vuonna v. Troil luopui senaattorin virastaan. Kaikki nämä tapahtunut lisäsivät tietenkin osaltaan maassamme vallitsevaa levottomuutta, koska niitäkin täytyi pitää johtuvina siitä uhkaavasta asemasta, johon idässä alotettu yhteensulattamispolitiikka oli isänmaamme saattanut.