Verraten virkeämmän mielialan ilmauksena käy pitäminen, että vanhat ylioppilasosakunnat, jotka oli lakkautettu v. 1852, uudestaan elpyivät, vaikka aluksi pelkkinä yksityisinä toveriseuroina. Näitä oli uusmaalainenkin osakunta, johon Mechelin kirjoittautui jäseneksi. Opinnoitaan kandidaattiarvoa varten hän harjoitti uutterasti ja menestyksellä. Muun muassa hän kuunteli Snellmanin luentoja, mistä on todistuksena säilynyt vihko muistiinpanoja Snellmanin kevätlukukaudella 1857 filosofisesta oikeustieteestä pitämistä luennoista. Aine, joka vieläkin enemmän kiinnitti hänen mieltään, oli kaunokirjallisuus, jonka historiaa Fredrik Cygnaeus luennoi lukuisalle ja hartaalle kuulijakunnalle. Mechelin oli jo poikana kotonaan lukenut paljon kaunokirjallisuutta, varsinkin saksalaista, josta eritoten Schillerin sanotaan häntä miellyttäneen, ja hän jatkoi tätä lukemistaan ylioppilasaikanaan. Hän lienee yhteen aikaan ajatellut valmistautua estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden opettajan toimeen yliopistossa, mutta sittemmin luopunut tästä aikeestaan m.m. siksi, ettei katsonut voivansa kilpailla siitä vanhemman ystävänsä Carl Gustaf Estlanderin kanssa, joka sai tohtorinarvon samassa promotsionissa, missä Mechelin tuli maisteriksi. Taiteen- ja runoudenharrastuksensa hän kuitenkin säilytti koko elämänsä ajan.
Silloisessa ylioppilaspolvessa tehtiin alotteita monenmoisiin uusiin yrityksiin. Niinpä oli ylioppilaiden kesken perustettu näytelmäseura, joka esitti pieniä teatterikappaleita ja yksityisiä kohtauksia suuremmista. Mechelin esiintyi joskus niissä, osottaen melkoisia taipumuksia näyttämötaiteeseen, kuten esim. August Blanchen "Matkustava teatteriseurue" nimisessä hauskassa huvinäytelmässä, jossa M., varsin naurattavalla tavalla esitti vanhan teatterinjohtajan Sjövallin osaa. Keväällä 1858 esitettiin "Oelzen salongissa" suuremmalle yleisölle moniosainen teatterikappale "Dramatiskt ditt och datt" (Näytelmällistä sekalaista), josta ainakin enimmän osan oli kirjoittanut ylioppilas, kreivi Carl Mannerheim. Se esitti ylioppilaita, joille jalkamatkalla ollessaan oli pistänyt päähän näytellä teatteria Sortavalassa, ja jotka näyttelivät siellä muutamia pieniä kappaleita, muun muassa erään "Esivanhemmat" (Anoma) nimisen. Tämän kappaleen, johon Karl Collan oli säveltänyt musiikin, katsottiin sisältävän jonkinlaisia viittauksia silloisen, varsin vähän suositun kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin nuoreen sukupuuhun ja hänen puolisonsa, italialaisen kreivittären Cicognan vanhaan sukujuureen. C.G. Estlander kertoo tästä "Ungdomsminnen" (Nuoruudenmuistelmia) nimisessä kirjoituksessaan [Finsk Tidskrift, toukokuun vihko 1913]: "Jonkinlaisessa ruumisalttarin tapaisessa Leo Mechelin, silloin kahden vuoden ylioppilas, makasi laulaen esivanhempain osaa tavattoman kumealla ja vahvalla, haudankolkolla bassoäänellä."
Näiden ylioppilasnäytäntöjen tarkoituksena oli varojen kerääminen ylioppilastalon rakentamiseen, josta asiasta päätös oli tehty vähän aikaisemmin yleisessä ylioppilaskokouksessa maaliskuun 13 p:nä 1858. Yrityksen toteuttaminen vaati kokonaista kaksitoista vuotta, jolla aikaa varoja kerättiin monella tavalla, dramaattisilla näytännöillä, arpajaisilla, ylioppilaskonserteilla, kirjallisilla esitelmillä y.m. Muun muassa esitettiin toukokuussa 1858 Helsingin teatterissa Z. Topeliuksen kaksinäytöksinen laulunäytelmä "Saaristolaisseikkailu", jossa amiraali Ankarstormin osaa esitti Mechelin. Eräässä kirjallisessa iltamassa, joka samassa tarkoituksessa pantiin toimeen Helsingissä rakennusyrityksen jo ollessa toteutumaisillaan, hän piti maaliskuun 29 p:nä 1870 esitelmän "Camillo Cavourista ja Italian yhdistymistaistelusta".
Useissa soitannollisissa juhlatilaisuuksissa Mechelin esitti lauluosia, joissa hänen bassoäänensä esiintyi sangen hyvin edukseen. Lausujanakin hän esiintyi, esimerkiksi joulukuussa 1858 ylioppilaiden lauluseuran iltamassa, joka yliopiston juhlasalissa pantiin toimeen 1808 vuoden sotavanhusten hyväksi ja jossa, kuten August Schauman kertoo [Från sex årtionden, II s. 291], "19-vuotias ylioppilas L. Mechelin pontevasti lausui Topeliuksen kirjoittaman prologin". Kun Helsingin uusi teatteritalo marraskuun 28 p:nä 1860 vihittiin, lausui hän Fredr. Cygnaeuksen sepittämän, päivän merkitystä tulkitsevan prologin, ja eräässä ylioppilastalon rakennusvarojen keräämiseksi toimeenpannussa kirjallisessa iltamassa, jossa C.G. Estlander esitelmöi Artus-tarusta, hän lausui "Pilven veikon".
Mechelinillä oli suuri kyky pitää tilapäispuheita, jotka aina esitettiin hyvin ja olivat muodoltaan moitteettomia, selviä ja loogillisia. Hänellä oli nopea käsityskyky, ei hän milloinkaan joutunut ymmälle odottamattomissa tilanteissa, hän oli kekseliäs tekemään vastaväitteitä keskusteluissa ja sanakiistoissa, mistä hänen ystävänsä Montgomery sai aihetta sanoa: "Mechelin on kuin kissa, aina hän putoo jaloilleen."
Toveripiireissä hän herätti huomiota lahjakkuudellaan, kookkaalla, komealla vartalollaan ja käytöstavallaan, joka erinäisissä kohdin erosi siihen aikaan yleensä tavallisesta. Hänen ei milloinkaan kuultu kiroilevan, ei myöskään huomattu hänen hilpeässä seurassa liiaksi nauttineen Bakkuksen antimia. On sentähden ymmärrettävissä, että häntä muutamilla tahoilla pidettiin liian isoisena eikä kyllin "kansanomaisena". Hän saattoi joskus keskustelussa olla toiselle hieman ivallinen, mutta mikäli hänestä riippui, ei tämän tarvinnut häiritä ystävyyttä, sillä pohjaltaan hän aina oli hyväntahtoinen, ei suonut kenellekään pahaa, ei milloinkaan ollut pitkävihainen eikä kostonhaluinen. Hänen seurustelutovereistaan ylioppilasvuosina ja lähinnä seuraavana aikana mainittakoon Robert Montgomery, Carl Gustaf Estlander, Anders Herman ja Johan Jacob Chydenius, Thiodolf Saelan, Lorenzo Runeberg, Carl Mannerheim, Karl Fogelholm [sittemmin lääkäri Oulussa], August Schauman, Robert Lagerborg, Fredrik Idestamin [sittemmin tehtaanomistaja] huonetoverina hän ylioppilaana oli pitemmän aikaa. Useat mainituista henkilöistä luettiin siihen ryhmään, jota oli tapana nimittää "verettömiksi" [de blodlösa] ja jonka mielipiteet kansallisissa ja valtiollisissa kysymyksissämme poikkesivat J.V. Snellmanin "Litteraturblad'issaan" ajamasta suomalaiskansallisesta suunnasta, minkä johdosta Snellman ahdistelikin heitä. Vaikka Mechelin olikin monen tämän ryhmän jäsenen personallinen ystävä ja joskus otti osaa heidän seuroihinsa, ei häntä kuitenkaan luettu varsinaisesti siihen kuuluvaksi, eikä hänen nimeänsä liioin ole sen vastalauseen allekirjoittajain joukossa, minkä "verettömät" keväällä 1858 suuntasivat Litteraturbladia vastaan lehden hyökkäyksen johdosta. Otaksumaan, että hän milloinkaan olisi hyväksynyt Emil von Qvantenin tapaisten valtiollisia haaveiluja Suomen uudesti-liittymisestä Ruotsiin, mitkä ainakin osittain herättivät vastakaikua silloisessa ylioppilasnuorisossa, on sitäkin vähemmän aihetta, kun hänet kotonaan oli kasvatettu aivan toiseen katsantotapaan ja hän, terävä-älyinen kun oli, varmasti käsitti, että tämänsuuntaiset yritykset tosioloissa vain tuottaisivat Suomelle turmiota.
Muiden taitojensa ohessa oli Mechelinillä kyky sepittää runoja. Hänen nuoruudenajoiltaan on niitä tallessa, osin alkuperäisiä, osin käännöksiä. Itse ei hän näihin tuotteisiin pannut mainittavaa arvoa, mutta koska ne eivät näytä aivan ansiottomilta säilytettäviksi, esitettäköön niistä tässä suomennoksina muutamia näytteitä. Runo, joka nähdäksemme todistaa hänen mielensä herkkyyttä luonnonvaikutuksille, on nimeltään:
Kevätpuro.
Lystikkäästi luikerrellen
Puro juoksi juoksuaan,
Usein tuota tarkastellen
Ihantelin kulkuaan.
Kuohahdellen laineet loiski,
Pyörrepäissä pakeni,
Vedenpisaroita roiski,
Kiilteli ja hohteli.