Kultasepällä oli aikanaan ollut erinomainen taipumus ja halu kuvain piirustamiseen ja maalaamiseen, mutta oli näissä taiteissa oppia vailla, josta pahoillaan, ei sietänyt omia teoksiaan, vaan hävitti melkein kaikki tekemät kuvansa, niin kohta kuin sai ne valmiiksi. Ja havaittuaan ei maalajana tulevansa toimeen, rupesi hän väkinäisesti kultasepäksi; mutta vaikka tässä ammatissaan oli kyllä osaava sekä ahkera, niin ei kuitenkaan ollut siinä onnellinen. Monet vastoinkäymiset riistivät häneltä vähitellen kaiken vähäisen omaisuudensa; hän kuoli peräti köyhänä.
Poikansa Wille oli perinyt hänen taipumuksensa, ja äitillä oli mielessä ahkeruudella ja säästäväisyydellä saada kokoon niin paljon varoja, että taitaisi niillä pitää häntä maalaustaiteen opissa, toivoin siten valmistavansa pojallen onnellisemman tilan, kuin isän oli ollut.
Kohta kuin poika alkoi ymmärrellä, opetti äiti häntä lukemaan, kirjoittamaan ja lukuja laskemaan, kertoili hänelle tästä ihmeellisestä maastamme ja Jumalan vieläkin ihmeellisemmästä taivaasta, johon isä oli muutainut, ja jossa Wille kerran oli hänet näkevä, jos oli nöyrä ja kuuliainen Jumalan käskyille.
Kostaaksensa pojan ahkeruutta näytti äiti hänelle suurta kirjalaukkua, jossa piti tallella isävainaan jälkeen jäänneitä piirustuksia. Katsella näitä oli Willelle mieleistä. Ei mikään leikitteleminen toisten lasten kanssa huvittanut häntä niin, kuin kuvat laukussa. Toisinaan sai hän niistä ottaa jonkuun pienemmän ja koetella kopioita sitä. Tämä oli vieläkin huvittavampaa! Lyijyspännällään koki hän sitte niin tarkkaan, kuin mahdollista oli, tehdä paperille samanlaisia huoneita, puita ja eläimiä, kuin isän teoksessakin oli, ja äitin suureksi iloksi onnistuiki hänelle yrityksensä välistä oikein hyvästi.
Kuvain piiruaminen oli Willen paras huvike; aina lopetettuaan lukujen laskennon piirusi taululleen linnun, koiran eli huoneen, ja pieniä monenlaisia kuvia oli pännällä tehnyt ololta kirjoitus-kirjaansa. Usein varoitti äiti häntä laimiinlyömästä tärkeempiä asioita, mutta ei kumminkaan rohjenut kieltää häneltä parasta huvitustaan, pelosta kielolla tukahuttavansa hänen taipumusta.
Ja siinä tekikin oikein, sillä Wille oli varsin ahkera; kahdeksan vuotiana luki hän aivan selvästi, kirjoitti sanat virheettömästi ja helposti laski lukuja.
Sydämen ilolla kuvaili äiti itselleen, miten poika vasta oli varmistuva maalaus-mahtissa, kuinka hän matkusti Italian maahan, johon kaikki taideniekat rientäävät saamaan korkeampaa oppia suurten vanhan-aikuisten mestarien teoksista, ja kuinka häneltä, sieltä jälleen palattuaan mainiona maalaajana, rikkaat tulivat tilaamaan kalliita kuvia, ja kuinka hän oli kaunistava kirkkoja hartauutta herättävillä tauluilla.
Huvittavaiset olivat nämät mietteet; mutta Kaikkivaltiaan sallimuksesta kääntyvät asiat toisinpäin; äiti tuli kivuloiseksi, ja herkeämättä työstään sekä lääkärin neuvoa kysymättä poti hän monta kuukautta yskä-tautia. Kuin vihdoin — mutta varsin myöhään — oikean tilansa tuli tuntemaan, niin katkerat kyyneleet virtasivat silmistä ajatellessaan sitä kurjuutta, mihin lapsensa saattoi joutua, kuin itse ei enään ollut häntä neuvomassa ja varoittamassa.
Mutta oli sydämessään nöyrä ja luotti Jumalan armoon. Hän rukoili usein: "Taivaallinen Isä, jos mahdollinen on, niin menkään tämä kalki minusta, tapahtukoon kuitenkin sinun tahtosi, ja ei minun!" Rukouksesta saatuansa rauhan ja tuntein taudinsa pahenevan, laski hän täydellisellä luottamuksella lapsensa onnen Jumalan käsiin ajatellen: Jumalasta on hänelle aina oleva parempi turva, kuin minusta koskaan taitaa olla.
Kesällä, eräänä tyynenä ja kauniina iltana otti äiti Willeä kädestä ja vei hänet kanssaan hautaus-maahan isän haudalle. Tässä istuikse äiti viherjöitsevälle kummulle ja lausui, että Jumala kohta oli ottava hänenki pois, että hän kentiesi jo ennen moniaita viikkoja lepäisi maan povessa isän vieressä ja että Wille sitte olisi yksinään maan päällä. Wille-parka! Sangen syvään koski häntä nämä äidin sanat! Isä oli häneltä otettu pois, mutta silloin oli vielä pieni ja ero ei ollut hänelle niin katkera — mutta äiti, hyvä äitinsä, johon oli kiinitetty hellimmällä rakkaudella, — että erota hänestä oli niin erittäin outoa, ettei sitä voinut käsittää. Itkein äitinsä sylissä rukoili hän: "Älä äitini kuole! taikka ota minut kanssasi, minä tulen kerallasi isän ja Jumalan tykö!"