Nyt täytyi äidin lohduttaa poikaansa, ja tekikin sen. — Siihen antoi Jumala hänelle voimia, niin että löysi sanoja lapsi-raukan lohdutukseksi. Hän puhui niin hennosti, niin vakuuttavasti, että pojan silmät jälleen kirkastuivat ja sydämen tykitys lakkasi. Tieto että Jumala oli oleva hänelle isän sekä äitin siassa, selkeni ja paistoi hänelle kirkaasti.
"Et jää yksinäsi!" vakuutti se hurskas vaimo. "Jaa, Jumala on kanssani!" sanoi lapsi sydämessään. — Paljon puhui äiti vielä pahain haluin vallasta ihmisessä, mutta myöskin Jumalan voimasta auttamassa heikkoja näitä haluja vastaan, ja että ihmisen pitää Jumalalta apua lakkamatta rukoileman, hän selitti itsepäisyyden, valhettelemisen olevan vikoja, jotka saattavat ihmisen turmellukseen; hän sanoi pojalleen sydämen olevan ikään kuin valkean lehven, joka kerran saastutettu, työläästi takaisin saapi entisen puhtaudensa. — Näitä äitinsä pyhiä sanoja kuunteli poika tarkasti, ja ne kätkeytyvät syvästi hänen sydämeheensä.
Pääkaupungissa asui muuan isä-vainaansa omainen, ainua jolla oli sen verran varaa, että taisi ottaa äitin kuoltua pojan luokseen. Hän oli suutari. Tälle kirjoitti se kovin sairastava vaimo ja rukoili häntä rupeemaan lapsensa hoitajaksi ja pitämään huolta sen kasvatuksesta, niin kohta kuin lapsi jäi äidittömäksikin. Naapuri, eräs leipuri, lupasi joko itse saattaa pojan pääkaupunkiin eli laittaa hänet sinne jonkuun toisen luotettavan miehen keralla. Näin pääsi äiti siitä huolesta; hän oli poikansa edestä tehnyt mitä voi; lopun huolen heitti Jumalan haltuun. Moniaita päiviä sen perästä kuin olivat hautaus-maalla täytyi hänen, ehkä vastenmielisesti, sioittua vuoteesen, — josta ei enään noussut. Pappi kävi ripittämässä ja antoi hänelle Herran ehtoollisen. Hellästi rakastetun äidinsä tätä pyhää ja sydäntä virvoittavaa ateriaa nauttiessa sai Wille laskeita polvilleen sängyn viereen. Pojassa vaikutti tämä paljon; se ei koko elämänsä ajalla mielestä haihtunut, mitä tässä näki ja tunti. Täydestä sydämmestä kiitti hän Jumalata siitä lohdutuksesta, jonka poteva, kuoleva äidinsä sai papin suun kautta.
Wille oli vasta kahdeksan vuotinen; tosin aivan nuori, mutta hetkiä löytyy lapsen elämässä, joina hän selvästi käsittää ymmärryksen Jumalan vakaasta, syvällisestä sanasta. Äidin maahanlaskiaispäivänä ilmoitti leipuri pojalle, että hänen kohta oli lähdettävä suutarin tykö. Tämä ilmoitus teki pojan surumieliseksi; mielellään olisi jäänyt pieneen koto-kaupunkiinsa, sillä siinä olisi toisinaan päässyt käymään vanhempainsa haudalla. Siinä oli hänellä myöskin pieni ystävä, leipurin poika. Tämä hyväluontoinen poika piti Willestä paljon ja autti häntä usein pienissä asioissa.
Kuin kävi eräässä koulussa, jossa opetettiin viivanto-taiteessakin, ja tietäin Willen tätä erinomattain rakastavan, niin oli sen oppimisessa tarkka, Pani mieleensä kaikki temput, taitaakseen sitte kotona neuvoa Willeä.
Näin sai hän Willen joka päivä koko tuntikaudeksi vetämään suoria viivoja, tekemään kolme- ja neljäkulmioita, ja harjoittamaan itsiänsä viivannossa, aivan niinkuin koulussakin tehtiin, joten Wille tulikin tässä hyvin osaavaksi, vaikka hänellä ei ollut sen parempaa oppimestaria.
Erota tästä pienestä ystävästä, Juliuksesta, oli Willelle järin raskasta. Mutta hänen piti jättämän kaikki, kuin oli hänelle rakkahinta maan päällä, ja matkata vento-vieraan miehen tykö.
Lähtö-päivä kodista oli määrätty ja aamulla varhain päivää ennen meni hän jäähyväisille vanhempainsa haudalle. Haudan-kummulla oli kauniita kukkasia. Äidin tapa oli ollut jokaisena merkillisenä päivänä istuttaa ruukkuun pienen puun eli kukan, muistoksi semmoisesta päivästä; niin teki hän kuin poikansa kastettiin, samoin kuin isä haudattiin, kuin Wille rupesi puhumaan ja niinikään silloin kuin pani ensimmäiset rahat säästökassaan, johon aikoi koota varoja, niillä kustantaaksensa Willeä maalaus-taiteen koulussa. Näitä kasvia oli äiti huolellisesti vaalinut, että tarpeeksi saivat sekä kostuketta että päivän-paistetta. Ikään kuin kiitollisina tästä huolenpidosta kukoistivat ne ihanasti joka kesä, ja olivat hoitajansa kuollessaki kukkia täynnä.
Wille oli pannut ruukut maahan, jonka alla vanhempansa lepäsivät. Jokapäivä keräsi hän kukkia läheisiltä nurmeilta, ja teki niistä seppeleitä, joilla myös koristi haudan. Hyvältä hajahtivat kukat, ja niiden päällitse lenteli lintuja ja perhosia. Kun tämä orpo-poika nyt tuli viimeisen kerran kukka-tarhaansa, lankesi hän itkein polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalata. — Sitte nousi hän ylös, istuikse toiselle haudan-kummulle, otti taskustaan paperia ja lyijys-pännän ja piirusi kuvan vanhempainsa haudasta. Saatuaan sen valmiiksi, suuteli hän sitä ja ratkesi taas itkemään haikiasti. Äkillinen rapaus säikäytti häntä. Hän katsoi taaksensa, siinä seisoi vieras herra, joka jo kauan oli pitänyt poikaa silmällään. Wille nousi seisalleen, herra nyykähytti hänelle ystävällisesti päätään ja kysyi:
"Ken lepää tuon kukka-kummun alla?"