TIINA. Minä! En suinkaan. Tuommoinen vekkuli tulee mereltä ja tiesi mistä — mielittelee minun herkkäuskoista hempukkaani, ja tämmöisiin minä antaisin suostumukseni! — en maar. (Taputtelee Hannaa). Hohho, Hannaseni, oikein sydämmeni keveni, kun taas saatan sinua uskoa! Ei tarvitsisi noita juoru-akkoja kuunnella, heillä on aina turhia juttuja. (Vakavasti). Mutta Hannaseni, tuota meri-poikaa et sinä saa ajatella; se on varsin turhaa.
HANNA. Oi täti! voiko estää lintua lentämästä puun yli.
TIINA. Sitä et voi. Mutta sinä voit estää lintua tekemästä pesäänsä puuhun. Selvemmin sanoen — sinä voit estää nuot rakkauden ajatukset tekemästä pesäänsä sydämmeesi. (Merimies tulee ovesta sisälle).
MERIMIES. Hyvää päivää! Onko täällä näkynyt merimiestä Heikkilää?
TIINA. Onpa vain, tunnetteko häntä?
MERIMIES. Tunnen kyllä. Olimme yhdessä laivassa ja yhdessä tulimme
muutamien kumppanien seurassa Männistöön, mutta nyt tuli Männistöön
Kapteeni, joka meitä laivaansa tahtoisi, ja senpä vuoksi haen
Heikkilää.
TIINA. Minkä-laatuinen mies tuo on? Olisipa oikein hupaista tietää —
Hän tuli tänne kuin tuuliais-pää ja tahtoi kihlata kasvattiani.
MERIMIES. Hohho, vai niin! Raumalla hänellä on jo aikaa ollut kihlattu morsian.
HANNA. Mitä sanotte? Ei, se ei ole tosi. Hänen silmänsä ei saata valhetella!
TIINA. Onpa kyllä se tosi, kas sitä nyt! Ei tuommoisia hulivilia ole uskominen.