HANNA. Niin se on, näinpä laulaa runoiliakin: (Hän laulaa). [Ne nuotit, joittenka mukaan tätä lauletaan, ovat "Peipposen Viserrys"-nimisessä nuotti-vihossa painettuina.]
"Mä hetken vain
Sun nähdä sain,
Vaan kuvas ei katoa muistostain.
Näin hetken on työ,
Kun salama lyö,
Mut ijäks' jäljen se puudun syö.
Oi riemuisaa,
Oi katkeraa,
Oi hetkeä yhtä ja ainoaa!
Unhottaa pois
Sit' en mä vois,
Vaikk' kuolon mulle se muisto tois!"
TIINA (joka Hannan laulaessa on pyyhkiellyt kyyneleitä silmistänsä, lausuu nyt juhlallisella äänellä). Lapseni! Laulusi on saattanut mieleeni entisiä aikoja, — minä muistin, että minäkin kerran olin nuori — — — Olkaatte, lapset, onnelliset! Mutta, Hanna, minun täytyy nyt onneasi häiritä, sillä minulla on sinulle ikävä sanoma sanottavana.
HANNA. No mitä? En nyt pelkää mitään.
TIINA. Istukaatte kuulemaan. (He istuvat kukin kivelle). Männistön
Emäntä kävi täällä sanomassa, että meidän täytyy muuttaa torpasta pois,
sillä eräs merimies on ostanut Männistön ja rakentaa talonsa tänne
Metsälammen torpan maalle.
HEIKKI (nousee seisoalle, sanoen iloisesti), Eipä tarvitsekkaan teidän muuttaa torpasta pois, sillä minä olen se merimies, joka talon osti.
HANNA (iloisesti). Vai sinä!