TIINA (ihmetellen). Sinä! (Iloisesti). No nytpä saan kasvattinikin talon emännäksi; hyvänen aika! ja näin äkki-arvaamatta! hetken aikaa sitten oli sydämmeni surua täynnä, ja nyt on kaikki iloksi muuttunut.
HEIKKI. Niin, täti, näette nyt sen, että hetkellä voi paljo tapahtua. Ja kuulkaa nyt, mitä olen tuumannut: Tähän rakennan minä kauniin kartanon, joissa Hanna on emäntänä, ja täti jää hänen luoksensa, sillä minä varmaankin usein merille lähden, vaikka en enään pisemmille matkoille mene. Mutta kun kesä tulee, ja järvet sekä meri aaltoilevat vapaana jääpeitteistään, silloin merimies, ikään kuin lintusetkin, jotka keväällä kohottavat siipiänsä lentoon, tahtoo aluksellansa rientää meren aaltoja purjehtimaan.
HANNA (laskein kätensä sydämmellensä). Ja silloin, kuin myrskyt ja tuulet peuhaavat, silloin tiedät, että täällä lempivä sydän rukoilee puolestasi.
HEIKKI (juhlallisesti). Niin, Hannaseni! Me olemme nyt toinen toisemme emmekä siis orpoja enään, ja täällä Suomen humisevien honkaen keskellä on meillä oma koti. Oi onnea suurta!
HANNA. Ja runoilian kanssa saatamme laulaa: (He laulavat molemmat).
"Honkain keskellä mökkini seisoo
Suomeni soreassa salossa,
Honkain väliltä siintävä selkä
Vilkkuvi koittehen valossa.
Hoi, la, la la la la,
Hoi, ta la ta la la:
Kaiku mun suloinen Suomeni maa!"
(Esirippu lasketaan alas).
Loppu.