Tohtori katsoi pitkään Maariahan ja sanoi sitten: — Joka paraiten loistaa tanssi-salissa, se on usein kehnoin hoitaja sairashuoneessa.
Maarian posket punastuivat. Häntä harmitti nuot tohtorin sanat, ja hän vastasi: — Paremman hoitajan puutteessa pidän toki päätökseni ja lähden Niiniä auttamaan. — Ja Maaria läksi. Hän tuli Riikan mökkiin, jossa Niini istui äitinsä vuoteen ääressä itkein. Maaria pani kätensä hänen olallensa ja kuiskasi hiljaa: — Niini hyvä, minä tulen auttamaan sinua äitisi hoitamisessa. Maija saa mennä kotia. — Maija meni, ja Maaria jäi lohduttamaan Niiniä.
Niini itki katkerasti ja sanoi: — äitini, rakas äitini, mihinkä joudun, jos kuolette!
— Jumala on orpoin isä, — vastasi Maaria.
Riika katsoi kummastellen tuota kaunista neitosta ja lausui; — Niin nuori ja toki jo niin vahva luottamus Jumalaan. Oletteko papin tytär?
— Olen, — vastasi Maaria.
— Niin se on, — vakuutti Riika; — Jumala on orpoin isä, ja muista lapseni häneen turvata.
— Miksi ottaa hän minulta äitini, — valitti Niini.
— Älä pyydä, mato, joka maassa matelet, hänen salaisia neuvojansa tutkistella, — sanoi Riika, — vaan ota tyytyväisyydellä vastaan sekä murheet että ilot. Kaikki ne ovat meidän hyödyksemme.
Näin kului illat ja päivät mökissä. Maaria ja Niini hoitivat sairasta kaikella huolella, ja kun Riikalla oli paremmat kuurot, antoi hän viisaita neuvojansa lapselleen. Neljä päivää oli Maaria ollut sairas-huoneessa, kun Vakanen taas tuli ranta-mökkiin. Täällä oli kaikki käynyt hyvässä järjestyksessä, jonka Vakanenkin huomasi; mutta hän ei siitä mitään muuta maininnut, kuin että sairasta piti niin hoidettaman, kuin tähänkin asti.