Vakasen mentyä jäi Maaria tuumailemaan tuosta miehestä, joka hänestä ei mitään piitannut. Se oli hänelle outoa, hänelle, jolle kaikki kilpailivat sanoa, mitä korviin olisi makeimmalta kuulunut.
Riikan hiljainen ääni herätti Maarian hänen ajatuksistansa. Riika pyysi istua. Samassa yskähti hän, ja kirkas veri virtaili hänen suustansa. Hän makasi nyt vaaleana vuoteellansa ja vähän ajan levähdettyänsä sanoi hän: — Lapseni, jo jätän sinun ilman maallista turvaa, mutta pidä Jumala turvanasi, hän on kuitenkin paras turva. Ja muista myös, että puhdas maine on köyhän paras ja ainoa tavara. Jää hyvästi, mun pieni Niiniseni! — mä tulen pian — pian — siellä on ilo loppumatta, lakkaamatta. — Ja huoneessa, jossa vast'ikään oli kuulunut sairaan tyytyväinen ääni, kuului nyt ainoastaan sirkan laulu ja orvon hiljainen itku. Riikan kärsimiset olivat loppuneet.
4. Huuto-kauppa.
Syyskuu oli keski-välissä. Lehdot koivikoissa olivat kellastuneet. Kirkon kellot kajahtivat surullisesti pyhä-aamuna. — Kenen kellot soivat? Ketä haudataan? — kyseli kansa, joka kuljeskeli kirkolle. — Teräsen Riikaa haudataan, — kuului vastaus. — Tuolla tulee mure-väki. — Ja siellä näkyikin vähäinen joukko mustiin vaatteisin puetettuja ihmisiä. Ne olivat kaikki Tuomelaan kuuluvia.
Niinin posket, olivat kelmeät, ja hänen mustat silmänsä näyttivät vielä tavallista mustemmilta. Hän oli itkenyt paljon, vaan nyt ei saanut kyynelettä silmiinsä. Hän oli pakahtumaisillansa, sillä mustalla mullalla peitettiin kaikki, mitä hän oli mailmassa rakastanut, hänen äitinsä.
Ihmiset, jotka katselivat lasta, sanoivat: Tuo Teräsen joukko ei ikinä ollut vertaistensa kaltainen, ja kummapa tuo tyttö nytkin on, kun ei edes äitiänsä itke.
— Kyllä minä ne tunnen, — lausui eräs leviä lihava akka, — ne ovat kovan-laatuisia. Muistaakseni olen kuullut heidän olevan mustalaissukua, ja niin se onkin, kylläpä sen näkee tuosta tytöstäkin, joka on niin musta kuin kekäle. Ja äitikin noitui Tuomelan patruunan veli-vainajan niin, että jo olisi päässyt luutnantin kanssa naimiseen, ellei vanha patrunessa olisi siitä loppua tehnyt ja naittanut Riikaa Teräselle. Teränen oli silloin vaan vankka työmies, vaikka sittemmin meni sotaväkeen. Mutta luutnantti kuoli sulasta rakkaudesta. — Nyt kulki akan juttu suusta suuhun ja korvasta korvaan, sekä tosi että valhe yhteen sekoitettuna; mutta valhe Riikan noitumisesta ja mustalais-sukuisuudesta oli erittäinkin halullista kuulioille.
Hautajaisten jälkeen meni Niini Tuomelaan. Patrunessa oli luvannut, että Niini saisi heillä olla siksi, kun hänelle koto hankittaisiin.
Nyt oli maanantai. Niini istui Tuomelan lasten kamarissa katsellen Meskalan kosken kuohua ja tuota pientä mökkiä rannalla. Voi, kuinka rakas oli hänelle ollut tuo pieni köyhä koto! Nyt ei hänellä ollut kotoa enään. Niini arveli itseänsä huuto-kaupalle pantavan, ja minkä-kaltaisen kodon hän sitte oli saava, se oli tietämätöntä. Niini itki katkerasti, mutia samassa kuuli hän puheen salista. Se oli patruunan ja tohtorin ääni. Patruuna sanoi Niinin huuto-kaupalla olleen ja Niemen Marttiinin hänen vähimmällä maksulla ottaneen. — Olisin minä tyttö-raukalle paremman kodon suonut, — lisäsi patruuna vielä.
— Ohoh, — sanoi tohtori, — tuopa on kummaa! Täytyykö meidän maassa vielä ihmisten lasten olla huuto-kaupalla?