— Niinpä se on, — vastasi patruuna. — Kun kerran vaivaisien kassasta makso tulee, niin pitää lapsen sille menemän, joka hänen vähimmällä maksolla ottaa vastaan.
— Olisin minä pitäjän miehiä, — vakuutti tohtori, — niin se ei tapahtuisi, vaan minä panisin lapsen tunnettuun hyvään kotoon ja maksaisin köyhäin-kassasta kohtuullisen makson. Kyllä niitä aina löytyy, jos ei yksi, niin toinen, jotka lapsen määrätystä rahasta ottavat kasvattaaksensa, emmekä myös vallan ole kelvollisten kasvattajien puutteessa: mutta tuo huuto-kauppa on vaan otettu paha tapa.
Niinin sydän sykki kummasti. Hän oli tuomittu rikkaalle Marttiinille, jonka rouva ja lapset olivat tunnetut kovin pahoiksi. Se oli kova tuomio, mutta tuo tohtorin puolustus, sepä oli kuin lääke haavalle. Olipa joku mailmassa, joka olisi tahtonut lievittää orvon elämää.
Yksi oli vielä huoneessa, joka kuunteli tohtorin puhetta. Se oli Maaria, joka oli tullut Niiniä lohduttamaan. Nyt tuli patruuna ja sanoi Niinin pian pääsevän uuteen kotiinsa, sillä Niemen Marttiinin herrasväki oli luvannut tulla Tuomelaan ja sitte illalla viedä Niinin kanssansa.
Niini rupesi taas katkerasti itkemään, mutta Maaria sanoi: — Älä itke Niini, koeta vaan aina tehdä emäntäsi tahto, niin kentiesi ei sinulla ole yhtään hätää.
Kauan ei Maaria joutunut lohduttamaan Niiniä, ennenkuin komiat vaunut ajoivat pihaan. Niemen Marttiinipa se oli perheinensä. Tahdomme näitä vähän lähemmälti katsella.
Marttiini itse oli ennen ollut kauppiaana pienessä meri-kaupungissa, jossa hän tervan myynnistä oli tullut rikkaaksi. Hän ei muusta tietänyt kuin rahasta. Rahan jälkeen hän ihmisetkin punnitsi. Mitä oli kaikki oppi ja taito — tyhjiä lörpötyksiä vaan, jos eivät tuoneet suuria voittoja lakkariin. Virka-miehistä ei hän pitänyt mitään, eihän niillä tavallisesti ollut paljo kolikoita. Pöyhkiänä kulki hän kuin tyhmä kalkkuna, ja perheensä oli samaa laatua. Hänellä oli vaimo ja kolme tytärtä, joista kaksi jo oli naima-iässä, ja kaksi poikaa, joista toinen oli ala-ikäinen. Hänen nuorin tyttärensä Ruusa oli tuleva Niinin hoito-lapseksi. Siinä oli koko perhe, josta nyt näemme Tuomelassa kaikki muut paitsi kaksi nuorinta lasta.
Marttinin rouva istui leviänä sohvassa katsellen mieli-hyvällä tyttäriänsä. Vanhin, Emilia, olikin komia muodoltansa, mutta tyhmä ja ylpiä kuin vanhemmat. Toinen tytär, Hilda, oli taitava pianon-soitossa ja tahtoikin sillä loistaa. Nyt hän myös seisoi pianon ääressä nuotti-kirjoja tarkastellen, mutta sieltä ehtimiseen silmänsä lentelivät ympäri, ikään kuin olisi hän odottanut jotain. Jopa viimein kysyikin, eikö tohtori Vakanen ollut Tuomelassa, ja koska Eeva sanoi hänen par'aikaa olevan heillä, näytti hän tyytyväiseltä. Tuo lihava rouvakin tuli heti puheliaammaksi ja sanoi:
— On se toki onni, että läänissämme on niin taitava tohtori kuin Vakanen. Kuinka monta kertaa hän minunkin on parantanut, koska olen tullut kipiäksi harmista noitten pahain piikain tähden. Ennen olin myös joka päivä pelvossa, että mieheni, joka on ylen lihava, saattaisi tulla halvaukseen, mutta kyllä nyt saa olla hyvässä turvassa, kun on tuo viisas tohtori meillä. Se vain on paha, että hän ei ole nainut vielä. Meidän Emilia olisi jo kauan tarvinnut häntä puhutella, mutta hän on niin ujo, ett'ei taida naimattoman tohtorin kanssa puhua.
— Onko Emilia kipiä? — kysyi Eeva. Eipä hän siltä näytä.