— On, — vastasi rouva. — Jo kauan on hän sairastanut sydämen tykytystä. Mutta joutui mieleeni, mitä nykyään kuulin, että patrunessalla on sisar täällä. — Rouva ei ehtinyt sanoa enempätä. ennenkuin kaksi ovea aukeni, toisesta tulivat herrat sisälle ja toisesta Maaria.
Emilian ja Hildan silmät pyörivät. Heillä oli paljo katseltavaa. Tuollapa oli nyt tohtori, joka olisi ollut hyvä saalis, sillä hänellä oli iso palkka: olisipa kyllä kelvannut olla tohtorinnana. Häntä täytyi siis katsella. Tuo ihana tyttö taas, joka heitä tervehti, joka katseli niin suloisesti suurilla sini-silmillänsä, sekin välttämättömästi vaati heidän huomiotansa. Martiinin Lassikin seisoi kuin korpi-kuusi eikä muistanut tervehtää, vaan jäi katselemaan Maariaa. Myös tohtori näkyi ihastuksella silmäilevän häntä ja sanoi vähän hymyillen: — En ole teitä vielä nähnyt tänä päivänä. — Maaria noikkasi vähän ja kääntyi heti pois ajatellen itseksensä: — en taida hänen kanssansa puhua, kumma, miten häntä pelkään, — ja tuo iloinen Maaria tuli oikein vakavaksi aina, koska tohtori oli seurassa.
Tervehdettyänsä kääntyi Maaria Hildan luo, joka nojaten pianoa vastaan tarkasteli nuotti-kirjoja, ja kysyi: — Soitatteko pianoa?
— Soitan, — vastasi Hilda. — Enkä muuta halua tehdä kuin aina soittaa, se on työni aamusta iltaan.
— Kyllä soitto on ihanaa, koska sillä itseänsä huvittaa moninaisten töittensä jälkeen, — sanoi Maaria, — mutta aivan yksi-puolista olisi mielestäni tehdä sitä aamusta iltaan asti.
Hilda, joka halusta tahtoi tohtoria juttelemaan kanssansa, vastasi: — Ei suinkaan, Tohtori tulkaatte minua puolustamaan. Eikö se ole tosi, että yhtä työtä taitaa tehdä aina aamusta iltaan; niinpä tohtorikin parantaa sairaita päivät pitkät.
Tohtori Vakasen suu kävi vähän ilve-nauruun, kun Hilda häntä vertaili itseensä, ja hän sanoi: — Se on minun ammattini. Jokainen, jonka on onnistunut valita itsellensä sopiva ammatti, tekee työnsä halulla, sillä silloin hän tietää itsensä myös olevan yhden pienen aseen maansa hyödyksi, ja varmaan tekin opetatte muille tuota ihanaa soittotaitoa, muutoin työnne olisi aivan yksi-puolista ja itsekästä, jos sitä tekisitte vaan oman itsenne huviksi eikä kenenkään hyödyksi.
— Minäkö muita opettaisin! en suinkaan, vastasi Hilda, Kuka sitä tekisi, jonka siihen ei pakkoa ole?
— Eihän sitä muut tee kuin köyhät, — sanoi Marttiinin rouva, — melkein kaikki koulunopettajatkin, näette, ovat köyhiä.
— Ja kuitenkin, — vakuutti tohtori, — uhraa moni varallinen nuorukainen halulla rahansa saadaksensa opettaja-virkaan tarvittavaa oppia ja taitoa. Hän tietää olevansa aseen, eikä vähimmänkään, maansa hyödyksi, ja sepä tieto täyttää hänen sydämensä tyytyväisyydellä ja antaa hänelle voimaa hänen raskaasen työhönsä.