Maaria katseli ihastuksella tohtoria. Hän ajatteli: — On tuo mies toki jalo ja järkevä, hän ei olekkaan ylpiä, niinkuin luulin.
Nyt tuli Eeva ja sanoi: — Minä tahdon ratkaista riitanne ja pyydän
Hildaa soittamaan meille vähäisen, ja ehkä Emilia laulaa.
— Aivan kernaasti tahdon soittaa, — vastasi Hilda, ja tohtoriin katsahtain lisäsi hän: — jos vain sillä taidan huvittaa muita kuin ainoastaan itseäni.
Tohtori ei ollut tuota kuulevanansa enään, hän vaan puhui Marttiinin kanssa laivoista ja kaupasta.
Maaria toi uusia nuotti-kirjoja. Siinä heillä oli monta kaunista suomalaista ja ruotsalaista laulua valittavana, mutta Emilia sanoi: — En ole tottunut laulamaan paljon muita kuin saksalaisia lauluja, — vaan koska niitä ei täällä löytynyt, täytyi heidän tyytyä erääsen ruotsalaiseen lauluun nimeltä "Vid Roines Strand" (Roineen rannalla), joka olikin erittäin kaunis.
Lassi, joka Maariaa oli puhutellut melkein koko laulun ajan, kyseli nyi häneltä: — Ettekö te soita? vai laulatteko?
Maaria vastasi sekä soittavansa että laulavansa, mutta ei pianoa, vaan kanteletta, ja nyt pyysivät kaikki häntä soittamaan, Maaria meni ottamaan kanteleensa ja rupesi somalla äänellänsä laulamaan Runeberg'in runoelmaa Talonpojan pojasta. Hän lauloi:
Jo hetken oon nyt heilunut
Mä kirves käissäni,
Ja hongan oisin kaatanut,
Vaan vaipui voimani.
Ol' ennen mulla kuntoa,
En silloin uupunut;
Vaan vehka-leivän syötyä
On ruumis riutunut.
Jos kurja muunne muuttasin
Jo tästä seudusta,
Niin leivän ehkä löytäisin
Ja palkan vaivasta.