Vaan vaikka siellä saisinkin
Ma ruuan runsahan,
Niin vaikeaa on kuitenkin
Mun saada matkahan.
Sill' oisko seudut, maisemat
Niin siellä herttaset?
Ja oisko kummut, kukkaset
Kuin meillä metsäset?
Ja tuoksuisiko tuomikko
Niin siellä laaksosen?
Ja laulu kullan soisiko
Noin mulle lehdossa?
Kuin lehti kuiva lentävi,
Niin tuuli tempasi,
Niin raukka hänkin eksyvi,
Ken maansa hylkäsi.
Vaan ehkä Herra kuulevi
Jo köyhän kansansa,
Ja syksyn tullen siunavi
Sen vielä vuoronsa.
Kun Maaria oli laulunsa lopettanut, olivat kaikki salissa ääneti, ikään kuin olisivat pelänneet puheen häiritsevän niitä suloisia tunteita, joita tuo ihana soitto ja laulu oli tuottanet heidän sydämihinsä. Tohtori katkaisi viimein äänettömyyden, kysyen Maarialta, kuka tämän laulun oli ruotsista suomentanut.
— Niini Teränen, — sanoi Maaria.
— Niini Teränen! vai se! — huusivat kaikki kummastellen. Tohtori sanoi lisäksi: — Onpa oikein vahinko, että se lapsi ei saa mitään kasvatusta.
— On, — lausui Maaria: — hänellä on erinomainen tiedon ja taidon halu.
— Niinpä se sanotaan olevan turhamainen, — sanoi Marttiinin rouva. — Mitä tyttö tuommoisella taidolla tekee? Paras tytölle olisi, että häntä pidettäisiin kovassa työssä; niin hän kelpaisi ihmisille ja saisi mailmassa vaatetta ja ruokaa.