— Vaate ja ruoka on hyvä asia, vaan ne eivät ole kaikki tässä mailmassa, — virkkoi tohtori. — Olisi ainakin suotava, että se, jolla on kykyä ja halua kaikellaisiin taitoihin, saisi opilla halunsa tyydyttää.
Heidän niitä ja näitä jutellessansa oli jo ilta kulunut, ja vieraat läksivät pois, vieden tuon kalpean Niinin kanssansa. Iso Vahti haukkui vielä muutaman haukunnan, ja Marttiinin komiat vaunut eivät enään näkyneet.
Vierasten mentyä sanoi patruuna tohtorille:
— Ei sillä tavalla pidä rikkaita naisia kohteleman, kuin sinä teet.
— Kuinka niin? — kysyi tohtori.
— Noh, ainapa sinä mutisit vastaan, jos isä, äiti taikka tyttäret puhuivat. Näkyi selvään, että sinua ei miellytä kauppamiehet eikä heidän perheensä.
— Ei suinkaan, sinä olet väärässä. Minä kyllä annan joka säädylle arvonsa. Ei ole virkamies porvaria parempi, kaikki olemme yhtä tarpeelliset ja yhtä arvolliset, kun vaan kukin teemme työmme täydellisesti maamme hyödyksi; mutta nämät pöyhkiät ihmiset, jotka rahalla kaikki punnitsevat, olkoot ne vaikka missä säädyssä taikka ammatissa, ovat aina pilkan alaiset. Mutta nyt, en enään joudu täällä keskustelemaan kanssanne, sillä minun on kiiru kotia, täällä jo on liiaksi päiviä kulunut. — Ja Aarni Vakanen jätti heidät hyvästi, ja läksi ajamaan kotiansa.
Suitset makasivat höllänä hevosen selässä ja Vakanen tuumaili itseksensä yhtä ja toista. Hän hieroi silmiänsä, ikään kuin olisi sillä saanut ajatuksensa selvenemään, mutta turhaan — punaiset posket ja siniset silmät pyörivät aina hänen edessänsä. Vihdoin tuli hän kotia. Kotonsa tuntui hänestä tyhjältä, hän oli väsynyt mielestänsä eikä viitsinyt olla ylhäällä, vaan pani maata, mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä. Kauan käänteli hän itseänsä, ennenkuin vihdoin nukkui uneksien sinisistä silmistä, kanteleesta ja suloisesta laulusta.
5. Risujen kokooja.
Jo olivat syksyn tuulet raivonneet, ja K——veden aallotkin makasivat jää-peitteessänsä. Jo oli lumi-höyteistä kasvanut suuria kinoksia metsä-maihin. Maaliskuu oli keski-välissä, aurinko paistoi jo hyvin keväisesti.