Härmäiset puut olivat ikään kuin tuhansia tähtiä täynnä. Syrjän talon ja torpan välisessä metsässä kuului iloinen laulu, joka oli meidän tuttuja kansanlaulujamme. Sanat kuuluivat:
"Mitäs minä itseäni surulliseks heitän,
Kyllä minä pienet surut ilollani peitän." j.n.e.
Laulaja kulki metsässä ja kokoili kuivia risuja isoon kelkkaan.
Metsässä kuului myös toinen ääni. Se oli puun hakkuu, joka siellä kajahteli, mutta pian se vaikeni, ja muutaman hetken perästä sanoi iloinen ääni: — Hyvää päivitä, Anni!
— Kah, Vilho! Mihinkä menet? — kysyi Anni ja hänen poskensa, jotka pakkaisesta jo olivat punaiset, tulivat vieläkin punaisemmiksi.
— Tähänpä loppui matkani, — vastasi Vilho, — mutta nyt aikoon vetää tuon raskaan risukuorman kotiasi, niin saan kanssasi vähän jutella.
— Älä tule Vilho. Isäni on siitä vihainen. Koska sinä viimein saatit minua kotia, vihastui isäni ja sanoi, että minä en enään saa kanssasi jutella, sillä äitisi on luvannut ajaa isän torpasta pois, jos me vaan olemme ystävät. Aina siitä, kun isäsi kuoli, ei minua ole halullisesti otettu Syrjällä vastaan. Isäsi oli aina hyvä minulle, mutta "ei ole ajat, niinkuin oli ennen", sanoi Anni vähän naurahtaen. Ei hän taitanutkaan olla surullinen nähdessään Vilhon seisovan vieressänsä soriana ja vakavana kuin honka metsässä.
— Vai niin, — lausui Vilho, — enkö minä sitte ole kukaan? Enkö aina ole ottanut sinua ilolla vastaan? Ja nykyään, koska äitini sanoi minulle: — Miksi sinä Annin jälkiä aina kävelet? Et sinä Annia kumminkaan saa. Ja mitäs ajattelet? Sinä kyllä saat rikkaita talon-tyttäriäkin, saat kenen hyvänsä, — niin minä vastasin: — En tahdo ketä hyvänsä, tahdon vain Annin, ja sitten tulin tänne metsään puita hakkaamaan, kun en halusta riitele äitini kanssa. Täällä kuulin sinun äänesi ja kiiruhdin luoksesi.
— Mitäs tulitkaan, mahdoit vain hakea rikkaampia ja parempia. — Annia vähän närkästytti tuo, että Vilhon äiti luuli hänen saavansa kenen hyvänsä. Kyllä Anni sen todeksi tiesi, mutta se häntä toki harmitti, että Vilho tuon niin suoraan puhui.
— Älä pahastu Anni! — sanoi Vilho. Jospa saisinkin rikkaampia, niin en suinkaan saisi parempaa ja kauniimpaa, kuin sinä olet, ja kylläpä tiedän sinun taitavan emännyyttä pitää siinä kun joku muukin. Senpä tähden oletkin minun Annini nyt ja aina.