Anni oli taas iloinen, ja nyt vetivät yhdessä risu-kelkkaa Annin kotiin.
Isä ei ollut kotona, mutta äiti lausui; — Jopa nyt peräti! kuu talon-isännät risuja vetävät, ei se ole sopivaa.
— Ei työ miestä pahenna, — vakuutti Vilho, — enkä vielä isäntä olekkaan. Jospa olisinkin, niin ei Annikaan olisi risujen vetäjänä, sillä kun minä olen isäntänä, niin on Anni emäntänä.
— Ole vaiti, älä lapseni korviin turhia kuiskaa. Tänä päivänä yhtä ja huomenna ehkä toista.
— Ohoh! vai niin luulette. Katsokaatte honkaa tuolla metsässä, miten se vakavasti tuulessa seisoo, niinpä minäkin pysyn sanassani.
Nyt kysyi Vilho, eikö Annilla olisi mitään asiaa Hämeenlinnaan, sillä hän aikoi sinne lähteä äitinsä kanssa. Vähäisen ajateltuansa vastasi Anni tarvitsevansa kampaa ja aikoi mennä rahaa ottamaan, mutta Vilho sanoi: — kyllä minä rahan sitte saan, kun kamman tuon, — ja läksi nyt iloisena pois. Vilho päätti antaa kamman lahjaksi Annille ja tuumasi ostaa hänelle vielä silkki-huivinkin. Hän ajatteli Annin iloa ja oli onnellinen.
Anninkin sydän oli iloa täynnä. Hän ajatteli: — Eiköhän Vilho mahda minulle kampaa lahjoittaa. Olisipa sentään kumma saada Vilholta lahja. Juuri hänen näin ajatellessaan tuli nuorukainen, nimeltä Lukkarin Heikki sisälle. Hän oli lukkarin poika. Hänen isänsä oli jo aikoja sitten kuollut, mutta äiti eli vielä. Tämä potka oli sievä nuorukainen, mutta hänen äitinsä, jota nimitettiin Lukkarin Ullaksi, oli paha kielestänsä.
Lukkarin Heikki palveli pappilassa, ja koska pappilan maat olivat Syrjän maiden lähisyydessä, niin kulki Heikki usiasti Syrjän torpan ohitse. Siellä näki hän tuon siistin Annin ja mielistyi häneen. Aina Heikin täytyi talvella poiketa torppaan lämmittelemään. Annin isäkin jo huomasi Heikin käsien palelevan aivan lampimälläkin ilmalla. Heikki oli Matin mieltä mukaan, ja hän olisi halusta ottanut Heikin vävyksensä, sillä sitä ei hän milloinkaan uskonut, että Annin piti talon emännäksi pääsemän; mutta Anni oli jo kauan Vilhoa rakastanut, eikä huolinut Heikistä ollenkaan.
Koska nyt Heikki taas tuli torppaan, istui Anni rukkinsa ääressä katsellen tarkasti lankaa, jota kehräsi. Heikille ei ollut hänellä mitään sanomista, mutta Liisa kysyi: — Mistäs tulet, ja mitä kuuluu?
— Eipä mitään erinomaista, — vastasi Heikki, — vien vaan heinä-kuormaa pappilaan ja poikkesin tänne. Tänne tullessani, — lisäsi hän, tapasin Syrjän Vilhon tiellä. Hän lupasi lähteä Hameenlinnaan. — Heikki vilkaisi Anniin, mutta Anni vaan kehräsi. Vihdoin läksi hän pois, kun ei päässyt puheen alkuun Annin kanssa.