Heikki vei heinä-kuormansa pappilaan. Siellä tapasi hän äitinsä. Lukkarin Ulla, joka aina muita ihmisiä panetteli, rakasti toki paljon poikaansa. Puhuttuansa vähän aikaa Heikin kanssa, huomasi Ulla pian Heikin olevan pahalla mielellä; hän arvasi myös, mistä syystä. Hänen sydäntänsä karvasteli, kun ei poikansa, hänen silmäteränsä, ollut onnellinen. Ulla läksi kotia. Kotimatkallansa tuumasi hän, miten taitaisi poikansa onnelliseksi saattaa, miten Annin saisi Heikin omaksi. Nyt johtui hänen mieleensä, että Heikki oli sanonut tavanneensa Vilhon ja että tämä aikoi äitinsä kanssa lähteä Hämeenlinnaan. Ullalla oli päätös tehty. Hän ei mennytkään kotia, vaan käänsi matkansa Syrjän taloa kohti, sillä kyllä tiesi Syrjän emännän olevan Annin ja Vilhon ystävyyttä vastaan. Hän oli myös kuullut emännän tahtovan Mattilan rikasta tytärtä miniäksensä. Tämä Mattila oli juuri Hämeenlinnan tien vieressä naapuri pitäjässä; sepä sopi hyvin Ullan tuumiin.
Pian oli Ulla matkansa päässä, ja hänen astuessaan talon tupaan oli onneksi emäntä yksin tuvassa. Tervehdittyänsä sanoi Ulla: — On, näen mä, matka mielessä, koska on kirkko-reki pihalla.
— Niin on, — vastasi emäntä. — Lähden poikani kanssa Hämeenlinnaan.
— Niin aina, niin, — lausui Ulla, — taitaa vielä olla tuttujakin tiellä. Olen kuullut Vilhon aikovan naida Mattilasta, ja sepä onkin sopivampaa hänelle, kuin että Annin olisi ottanut. Niinpä Annikin taisi ajatella, koska toisen sulhasen otti itsellensä.
— Vilho ei vielä ole naimista ajatellut, sanoi emäntä, — eikä hän torpan tytärtä ainakaan ole aikonut ottaa; mutta kukapa sitte Annin sulhanen on?
— Hm, paha on puhua, — vastasi Ulla, kun olen äiti enkä tiedä poikani tuumista muuta kuin muitten puheesta.
— Heikkikö? — sanoi emäntä. — Noh, sepä onkin sopivaa.
— Heikki ei ole minulle mitään puhunut, virkkoi Ulla, — enkä ole mitään kysynyt. Olen ajatellut: odotan siksi, kun hän itse ilmoittaa asian minulle. Sen vaan olen huomannut, että hän aina metsästä tultuansa tietää jotakin puhua torpan asioista.
Ulla ei toki tahtonut poikansa päähän näitä valheita, hän vain sanoi, niinkuin valhetteliat tavallisesti, että oli puhuttu.
Emäntä ei Ullan puhetta oikein uskonut, mutta päätti toki Vilholle sopivalla ajalla ilmoittaa Annilla olevan sulhon; sitäpä Lukkarin Ullakin juuri oli toivonut.