Nyt meni hän taas kotia päin, mutta poikkesi vielä toki Syrjän torppaan. Anni oli päivällisen toimessa, mutta isänsä ja äitinsä istuivat tuvassa Lukkarin Ullan sisälle tullessa. Liisa käski Ullaa istumaan, Ulla istui tuvassa olevalle lavitsalle. Hän yskähti vähän, kun ei tietänyt, millä piti puhetta aloittaman, mutta vihdoin sanoi Matti: Mitäs Ullalle kuuluu?
— Eipä mitään juuri, — vastasi Ulla. — Vanhuus vain tulee.
— No, mitäs kirkon-kylästä kuuluu, — kysyi Matti taas.
— Eipä erittäin mitään, — lausui Ulla. Kuolleet haudataan, lapset ristitään ja nuoret kihlataan.
— Vai niin! — sanoi Liisa. — Onko uusia naimis-kauppoja tehty?
— Hm, en tiedä, onko teille mitään uutta, että uuden emännän saatte.
Kyllä kai sen jo tiedätte, vaikka minä sen vasta nykyään kuulin.
— Vilhoko naimis-kaupassa on, — kysyi Matti, ja hänen silmänsä näyttivät teräviltä. Häntä oli aina harmittanut tuo Vilhon ja Annin ystävyys. Hän et koskaan luullut siinä olevan ikipäiväistä vakavuutta. Anni tuli samassa sisälle.
Ulla pakisi; — Enpä minä tahdo olla ensimäinen uutisten tuoja. Koska ette näy mitään tietävän, niin olen puhumatta.
Anni katseli, ikään kuin olisi kyselmä huulilla ollut, ja Matti sanoi:
— Puhu suusi puhtaaksi Ulla. Joka aloittaa, saa myös lopettaa, — mutta nähdessään, että Ulla ikään kuin Annin vuoksi ei tahtonut puhua, kysyi hän suoraan: — Kuka siis Syrjän Vilhon morsian on?