— Äitinsä nepaan tytär, Mattilan Henna, vastasi Ulla. — Sanottiin Vilhon menevän äitinsä kanssa talon katsojaisiin — ja siellä sitte morsiaminensa Hämeenlinnaan kihloja ostamaan.
Anni, joka Vilhon morsiamella oli luullut itseänsä tarkoitettavan, tuli ensinnä punaiseksi, mutta pian olivat hänen punaiset poskensa vaaliat kuin lumi tuolla ulkona. Hän ei uskonut, hän ei tahtonut uskoa akan puhetta todeksi, mutia kaikki oli niin kummasti kokoon pantu. Olikohan toki mahdollista, että puheessa oli perää? Hän ei jaksanut olla sisällä, vaan meni ulos, ja suuret kyyneleet virtailivat hänen sinisistä silmistänsä.
Ullan uutiset olivat loppuneet. Hän läksi kotiansa, Ulla oli asiansa hyvin toimeen saanut, mutta ei hän toki näyttänyt tyytyväisellä: pistävä tunto vaivasi häntä. Hän kyseli itseltänsä, oliko hän voittanut pojallensa mitään, oliko hän tehnyt tuon sievän, hyväntahtoisen Annin onnettomaksi.
6. Seonnut vyhti selvenee.
Muutamia päiviä oli kulunut. Vilho äitinsä kanssa oli tullut kotia kaupungista. He olivat olleet Mattilassa, ja äiti oli Vilholle puhunut Lukkarin Ullan jutut. Tuota ei Vilho kuitenkaan uskonut. Hän vain nauroi äitinsä puhetta ja sanoi: — Sen on joku akka teille lörpötellyt.
— Saatpa nähdä, — vastasi emäntä.
Kotia tultuansa meni Vilho heti torppaan, kampa muassa. Silkin jätti hän toistaiseksi. Vilho näki torppaan tullessansa Matin ja Heikin menevän tupaan. Hänen silmänsä mustenivat, epäluulon siemen oli jo hänen sydämessään, vaikka hän ei sitä ennen huomannut. Vilho meni sisälle. Hän näki Annin punastuvan ja taas vaalenevan. Hän näki Heikin istuvan lavitsalla Annin lähellä, ja nyt luuli Vilho äitinsä puheen todeksi ja pahan oman-tunnon tekevän Annin vaaliaksi.
Matti kysyi vähän jäykästi: — Mitä Syrjän isännän on asiaa?
— Toin Annin kamman, jonka hän kaupungista tilasi, — vastasi Vilho. Hän päätti antaa Annin maksaa kamman, sillä ei hän tahtonut toisen morsiamelle mitään lahjoittaa.
Anni oli vaalia ja hänen kätensä vapisi, kun otti kamman Vilhon kädestä ja maksoi sen.