Vilho meni heti taas kotia. Anni näki hänessä muutoksen tapahtuneen, ja Vilho olikin muuttunut. Työtä teki hän niinkuin ennenkin, mutta hän oli näränen ja kiivas. Hänen äitinsä huomasi sen myös ja ajatteli: — Jos saisi Vilhon naimiseen, ehkä kaikki sitte kävisi paremmin, — mutta koska hän vain puhui Mattilan Hennasta, ärjäsi Vilho heti: — Minä en ikänä huoli naimisesta. — Sitte ei ollut äitin enään mitään sanomista.
Annin iloiset päivät olivat myös loppuneet, ja eräänä iltana, kun hänen isänsä sanoi aikovansa ottaa vävyn, koska hänelle oli miehen apu torpassa tarpeen, hämmästyi Anni ja vastasi olevansa nuoren vielä ottamaan miestä.
— Ole vaiti, — sanoi isä, — Vävy tekee työnsä suuremmalla tarkkuudella kuin palkattu mies. Olen havainnut Lukkarin Heikin sinusta paljon pitävän, ja hän onkin kelvollinen ja sopivainen mies.
— Heikki kyllä on kelpo mies, vaan minä en häntä rakasta, — vastasi
Anni.
— Et sinä ymmärrä omaa hyötyäsi, — lausui Matti ja läksi taas ulos töihinsä siinä päätöksessä, että Heikin vävyksensä ottaisi; mutia eipä niistä tuumista tullut mitään. Tuo pieni pilvi, joka auringon hämmensi, oli pian pois haihtuva.
Matin mentyä rupesi Anni katkerasti itkemään. Hän tiesi, että mitä isä kerran oli sanonut, siitä ei hän luopunut. Juuri kun kyyneleet par'aikaa virtailivat Annin poskilla, tuli Syrjän emäntä sisälle. Anni pyhkieli vyöliinallaan silmiänsä ja meni ulos tuvasta.
— Kuinka täällä jaksetaan? — kysyi Syrjän emäntä. Liisa ei tuohon vastannut juuri mitään, jotain vain mumisi hän itseksensä. Hän oli vihainen emännälle. Hän muisti, miten rehelliseltä Vilho oli näyttänyt silloin, kun vertaili itseänsä metsän vakavaan honkaan. Emännän syyksi päätti hän sen, että Vilho ei sanaansa pitänyt, ja emännän syy oli sekin, että Annin posket olivat vaaliat. Koska emäntä vielä sanoi: — Mikä Annin on, kun näyttää mielestäni niin surulliselta, — niin silloin ei Liisa enään taitanut harmiansa hillitä, vaan lausui: — Kyllä on suremisen syytä minullakin! Lapsi meidän oli iloinen, kuin lintu laulaessa, ja kukoistava, kuin kukka kesällä, mutta nyt näette itse miten vaaliaksi ja surulliseksi hän on muuttunut, ja se on poikanne syy. Viikko takaperin vaan oli Vilho täällä ja todisti tahtovansa Annia vaimoksensa, Minä ja Matti olemme aina olleet Vilhon ja Annin ystävyyttä vastaan, mutta koska Vilho vaan aina oli luja päätöksessään, niin uskoin minäkin vihdoin hänen puheensa. Puheesta sitä ennenkin on perää tullut, mutta hänen vakavuutensa olikin turhaa, näen mä, hänen rehelliset silmänsä valehtelivat. Tuota en toki silloin olisi uskonut.
Emäntä alkoi monta kertaa puhua, mutta ei saanut suun vuoroa. Nyt sanoi hän: — Onko sekin poikani syy, että Anni on Lukkarin Heikin morsian?
— Ei toki niin pitkälle ole joutunut, — vastasi Liisa. — Isä kyllä
sitä aina on tahtonut, vaan Anni ei unohda rakkauttansa niin pian, kuin
Vilho, mutta se on poikanne syy, että hän on ottanut Mattilan rikkaan
Hennan ja hylännyt köyhän lapsuuden-ystävänsä.
— Hm, — lausui emäntä, — tässä on joku sekoitus ollut. Vilho ei ikänä ole aikonutkaan Mattilan Hennaa naida, vaikka se olisi paremmin mieltäni mukaan ollut, mutta Lukkarin Ulla minulle sanoi Annin olevan Heikin morsiamen. Minäkin tuon uskoin ja puhuin sen Vilholle. Hän ei sitä uskonut, mutta viimein täältä tultuansa oli hän vallan toisellainen kuin ennen ja sanoi minulle: — Äiti, puheessanne oli toki perää, Siitä asti on hän ollut äriä ja vallan muuttunut. Annista kuulin sanottavan, että hän oli vaalistunut ja aina itku-silmissä. Ajattelin sitte itsekseni, miten onnellinen morsian hän olisi, ja päätin tulla kuulemaan, miten asian laita oli.